TIIA KNUUTINEN: Uskallanko ryhtyä äidiksi?

Moni omasta lapsesta haaveileva pohtii, uskallanko ryhtyä äidiksi? Olenko siihen tarpeeksi hyvä? Entä jos siirrän kaikki ongelmani ja traumani tulevalle lapselleni?

Monella meistä on kokemus traumojen ja psyykkisten ongelmien siirtymisestä sukupolvelta toiselle, vanhemmalta lapselle. Myös tutkimukset ovat osoittaneet traumojen ja reaktiomallien periytyvän osittain geneettisesti, osittain opittuina käytösmalleina. Miten voisin katkaista tämän traumojen ketjun?

Moni säikähtää huomatessaan omalla lapsellaan samoja ”oireita” tai ongelmia kuin itsellään on. Me emme peri ainoastaan vanhempiemme ulkoisia piirteitä, vaan joskus myös heidän ahdistustaan ja pelkojaan. Näiden ominaisuuksien periytyvyyteen voi liittyä syyllistämistä ja katkeruutta. ”Miten minusta olisi voinut tulla parempi, kun vanhempani olivat niin vajavaisia”?

Ja miten pystyisin kohtaamaan omassa lapsessani sen, mitä en pysty hyväksymään edes itsessäni?

Kun pohdimme omaa mahdollista vanhemmuutta, peilaamme ajatuksiamme lapsuuteemme ja omien vanhempien toimintaan. Mitä voisin tehdä toisin? Miten voisin välttää ongelmien siirtämisen omille lapsilleni? Haave lapsesta voi sisältää myös vaatimuksen täydellisestä vanhemmuudesta.  ”Minä aion ainakin olla parempi, kuin omat vanhempani!”.

Joillakin pelko omien ongelmien ja ahdistusten siirtämisestä lapseen voi olla niin suuri, että on helpompi päättää olla tekemättä lapsia lainkaan. Silloin ei tarvitse kohdata omia heikkouksiaan uudelleen lapsen kautta. Ajatuskin siitä voi tuntua sietämättömältä.

Moni myös odottaa täydellistä hetkeä, jolloin kokee olevansa valmis äidiksi. Milloin sellainen hetki tulee? Mitkä kaikki asiat on silloin oltava kohdallaan? Jollekin se on vakituinen työpaikka ja oma asunto. Kun talous on kunnossa, ollaan valmiita vanhemmiksi.

Itse en ole koskaan osannut mitata äidiksi tulon valmiutta rahassa tai statuksessa. Toivoin, että jonakin päivänä olisin henkisesti sen verran vahva ja tasapainoinen, että minulla olisi annettavaa myös toiselle ihmiselle. Se on vaatinut omien heikkouksien kohtaamista.

Jos vanhempi on syvällä omissa huolissaan ja menneisyyden traumoissaan, voi lapsi joutua terapeutin tai tukijan rooliin. Silloin lapsen omat tunteet ja tarpeet sivuutetaan.

Olen ilokseni huomannut oman sukupolveni olevan erityisen kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja hoitamisesta. Nykyään ongelmista uskalletaan puhua avoimemmin. Tarjolla on myös erilaisia keinoja, joiden avulla omaa mielen hyvinvointia voi edistää.

Kun on halua pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja mielenterveydestään, voi olla varma, että siitä hyötyy myös lapsi.

Kun toivomme tai odotamme lasta, saatamme käydä läpi prosessia, jossa pohdimme suhdettamme niin omiin vanhempiin, kuin tulevaan lapseemme. Jotta välttyisimme uhriutumiselta, syyllistämiseltä ja katkeruudelta, voisimmeko katsoa taaksepäin ymmärtäväisemmin? Ehkä omat vanhemmat yrittivät parhaansa tai eivät vain osanneet paremmin. Ehkä heillä ei ollut keinoja tai rohkeutta kohdata omia tunteitaan ja traumojaan. Anteeksianto heille siitä. Ja anteeksianto ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Anteeksianto on vain askel kohti omaa eheytymisprosessia.

Ja sitten katse tulevaan. Mitä vaadin itseltäni tulevana vanhempana? Usein haluaisimme suojella lastamme maailman murheilta, jo ennenkuin häntä on olemassakaan.

Toivoisimme, ettei lapsemme joutuisi koskaan kokemaan samanlaista henkistä tuskaa, jota olemme itse kokeneet elämän varrella.

Se on kuitenkin usein epärealistinen toive. Henkinen tuska kuuluu elämään ja kasvuun, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Emme siis voi mitenkään suojella lastamme kaikilta ongelmilta. Vaikka olisimme itse kuinka valaistuneita tai ”parempia” vanhempia kuin omamme olivat, jokaisen ihmisen elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja epämiellyttäviä tunteita.

Voimme ainoastaan vaikuttaa siihen, miten näitä tunteita kohdataan ja otetaan vastaan lapsen kanssa.

Kun on ensin kohdannut omat haavansa ja traumansa, on paljon kykeneväisempi tukemaan myös toista. On ymmärrystä, myötätuntoa ja tieto siitä, etteivät vaikeudet tapa vaan parhaimmassa tapauksessa myös vahvistavat ja opettavat jotakin. Voimme opettaa lapsellemme erilaisten tunteiden tunnistamista, kohtaamista ja sallimista.

Kun opimme hyväksymään omat heikkoutemme ja haavoittuvaisuutemme,

emme enää pelkää nähdä niitä lapsissamme.

 

 

Kirjoittaja Tiia Knuutinen on Hellä Mieli-yrityksen perustaja, TRE-ohjaaja, Mindfulness tunnetaitovalmentaja ja tuleva äiti.

www.hellamieli.fi

FB: Hellä Mieli

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

JUTTUTUOKIO: Leena Siitonen

Leena Siitonen on juuri julkaissut Lempeän elämän käsikirja säätäjille- kirjan. Leena oma...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.