Tervetuloa Ihmisnaisen elämään!

En tiedä, toivotettiinko näin äitini tyttärelle synnytyspolilla 32 vuotta sitten, mutta sellaiseen minä putkahdin. Ihmisnaisen elämään.

Luulen, että henkinen löytöretkeilyni alkoi jo viimeistään neljävuotiaana eikä ole milloinkaan pysähtynyt. Olen pohtinut itseäni, etsinyt Jumalaa, selvittänyt maailmankaikkeuden koostumusta, vetovoiman lakia ja ajatusten mahtia. Olen harrastanut joogaa, meditointia, mantroja, rukouksia, kiviä ja käpyjä. Olen silloin tällöin oivaltanut jotain pientä, joskus jotain suurta, toisinaan maailma on romahtanut, toisinaan mullistunut, mutta enimmäkseen silti olen pysynyt ihan yhtä ymmälläni. Kysymykset eivät tunnu koskaan lakkaavan. Elämä ei koskaan tunnu tulevan selkeäksi, seesteiseksi ja mielenrauhaisaksi, niin kuin sen mielestäni pitäisi tällaisen etsinnän päätteeksi jossakin kohtaa tulla. No, on se sitäkin välillä, onneksi. Oodi niille päiville! Takaraivon perukoilla kuitenkin kuiskii ajatus, että sellainen ihmisen pitäisi olla, koko ajan. Olla tyynesti zen.

Ajattele, että olet ostanut lipun leffaan, jossa päähenkilö istuu tyynen rauhallisesti eteenpäin tuijotellen, vienosti hymyillen koko elokuvan ajan. Saattaisi ottaa päähän, että maksoit siitä lipusta, vai mitä? Entä jos ajatellaan, että sielu on ostanut matkalipun elämään. Mitäs se sanoisi, jos täällä olisi vain tyyntä ja rauhallista? Jos täällä olisikin ihan samanlaista kuin siellä, mistä se on tullut? Voi olla, että se ei olisi aivan sitä, mitä sielu odotti lippua lunastaessaan. Voi olla, että sielu on jonottanut innokkaana päästäkseen tuntemaan, luomaan, kokemaan, kummastelemaan, näkemään oman ihmeellisyytensä miljoonista heijastavista peileistä. Se tietää jo millainen se on – se on tullut tänne kokemaan itsensä.

Olen koko ikäni etsinyt Jumalaa (tai vastaavaa) – toivonut saavani yhteyden johonkin minua korkeampaan, minua viisaampaan. Olen koko elämäni etsinyt itseäni – koittanut löytää sen, kuka olen, mihin kuulun, mitä minun kuuluu täällä tehdä, mikä on tarkoitukseni. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että tässähän sitä ollaan juuri sellaisena kuin pitääkin. Jumala ja minä. Jumalasta jatkunut sielu ihmispuvussaan. Sielu kokemassa itseään ihmiselämän kautta.

Ihmismiellyttäjä minussa parhaillaan kirkuu, että älä nyt hyvänen aika puhu Jumalasta ensimmäisessä blogitekstissäsi! Mutta tässä se koko pointti on: minusta on viimein tulossa Minä. Minä annan itselleni luvan tulla minuksi, niin minuksi kuin vain tahdon tulla. En aio salailla sitä, mitä mielessäni liikkuu. En aio enää piilottaa itseäni. Minä olen oppinut kutsumaan Jumalaksi sitä viisautta, joka ilmestyy silloin, kun en tiedä tietäväni vastausta, sitä tietoa, joka paljastuu, kun kuuntelen sydäntäni, sitä rakkautta, jota tunnen, kun päästän oikein kunnolla irti ja heittäydyn maailman virtaan. En tiedä, miksi muut sitä kutsuvat tai kutsuvatko sitä miksikään tai onko muilla edes sellaisia kokemuksia, mutta minulla on ja niitä minä kutsun Jumalaksi.

En voi enää pienennellä itseäni siinä pelossa, että jotakuta ei miellytä minun muotoni. Olen koko elämäni etsinyt itseäni, ja missä minä olenkaan ollut piilossa? Roolien, suojamuurien, haarniskojen takana, jotka olen itse pukenut ylleni, rakentanut ympärilleni. Olen alkanut käsittää, että mitä kauempaa etsin, sitä kauemmas eksyn. Mitä lähempää katson, sitä enemmän näen. Tässä se kaikki on! Olen ymmärtänyt, että minulla on jo kaikki tieto, jota tarvitsen. Kysymys on siitä, osaanko luoda yhteyden siihen, tai tarkemmin ottaen, LUONKO yhteyden siihen tietoon. Kysymys on siitä, olenko läsnä elämälle: tunnenko tunteeni, kuuntelenko sydäntäni, annanko sielun viedä.

Niin monet, jotka ovat yrittäneet kuvailla sitä kokemusta, miten ollaan yhteydessä itseen, yhteydessä Jumalaan, yhteydessä Universumiin, yhteydessä sydämeen, sieluun, intuitioon, you name it, ovat saaneet sen kuulostamaan kovin mystiseltä. Että se on jotain, mitä vain jotkut voi osata, ja että täytyy käydä kaikenlaisia kursseja, harrastaa joogaa tai asua luostarissa, jotta sen voisi saavuttaa. Yksi hankaluus toki on se, että syviä yhteyden kokemuksia on vaikea sanoittaa. Mutta silti, entä jos… entä jos minulla on se yhteys jo? Ehkä se on aina ollut, mutta koska se on aina ollut, olen kuvitellut, että tämä on ”vaan sitä ihmisen elämää” ja minun kuuluu tavoitella jotakin muuta, jotain suurta. Että minun täytyy lähteä maailman ääriin etsimään yhteyttä itseeni, yhteyttä universumiin.

Todellisuudessa sen yhteyden voi luoda vain tässä, vain nyt. Vain minä, vain itseeni. Miten? Elämällä! Tuntemalla! Kokemalla! Tekemällä ihmisasioita: hampaita pesemällä, sateessa bussia odottelemalla, päiväkirjan kanssa elämää pohtimalla, moottoripyörää ajamalla, kuntopyörän selässä hikoilemalla. Elämää voi oppia vain elämällä, ei keräämällä siitä tietoa. Henkiset harjoitukset on sitä varten, että huomaisin tuntevani, huomaisin kokevani. Tuntisin tunteeni, kokisin kokemukseni. Siksi tämän bloginkin nimi on Ihmisnainen eikä esimerkiksi Tähtipölypallo: nyt on aika laittaa jalat maahan ja kädet multaan ja ryhtyä toden teolla elämään tätä ihmisen elämää avaruustuulien mukana liihoittelemisen sijaan.

Tässä blogissa kirjoitan oivalluksista, jotka liittyvät nimenomaan ihmisyyteen, ei tähtiin, kuuhun, korkeuksiin, vaikkakin myös niihin, silloin kun ne liittyvät ihmisenä ja naisena olemiseen. Olennaista blogissa tulee olemaan se, ettei tässä keskitytä vain kauniisiin, pintapuolisiin pohdintoihin, vaan tuodaan myös ne rumat inhimilliset puolet esiin. Tässä blogissa ei anneta valmiita vastauksia, vaan ennemminkin pohditaan asioita, katsellaan eri näkökulmia, jaetaan löydöksiä, jäljitellään syitä ja seurauksia ja heitellään ne tyhmimmätkin ideat julki. Tämä blogi kulkee mukana, kun pikkuhiljaa palaan löytöretkiltäni takaisin tämän ihmisnaisen elämään, johon olen syntynyt. Ilman haarniskoja, suojamuureja, rooleja, naamioita. On aika astua esiin, liittyä ihmismaailmaan ja tulla omaksi itsekseen, minuksi, siksi ihmiseksi, joka minusta on tarkoitus tulla – joka minun on tarkoitus olla. Juuri se, joka jo nyt olen.

 

Tervetuloa Ihmisnaisen elämään!

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihmisnainen / Sanna Poikelus

Tervetuloa Ihmisnaisen elämään!

En tiedä, toivotettiinko näin äitini tyttärelle synnytyspolilla 32 vuotta sitten, mutta sellaiseen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.