Takaisin ytimeen

 

Tammikuun kauniit, viimeiset päivät näkyvät ulkona lumihangen ja jään kimalteluna auringon säteiden osuessa niihin. Poikamme suosikkipuuhaa on tallustella jäätiköllä ja rikkoa sitä talvisaappaillaan. Tänään hän teki “rits rätsiä” taas tullessamme 5-vuotisneuvolasta. Sanoin, että kohta alkaa uusi kuukausi. Samalla muistelimme, kun Uuden vuoden aattona kiersimme naapurinpojan kanssa taloamme ympäri ja heittelimme tähtisädetikkuja puihin.Mihin ihmeeseen tämä(kin) kuukausi on hurahtanut? 

Mitä ihmettä elämässä ylipäänsä tapahtuu? Tuntuu, kuin ei ehtisi siihen mukaan. Minulla on paljon ihania ystäviä, mutta emme ole jotenkin ehtineet nähdä livenä. Ääniviestejä toki lähetämme päivittäinkin, mutta ne eivät korvaa aitoa läsnäoloa. Joululomaviikolla aloimme opiskelemaan mieheni kanssa nettikurssia aiheesta “Erotic blueprint breakthrough” ja vietimme monta iltaa sylikkäin innostavien aiheiden parissa. Yöunet ehkä hieman kärsivät, mutta koin olevani ytimessäni, palautunut. 

Viime viikot olen kokenut oloni jotenkin erilliseksi. Samalla olen huomannut olevani päivä päivältä enemmän reaktiivisessä moodissa. Ärsyynnyn helpommin. Tunteet nousevat pintaan pienistä tilanteista. Samalla poissaoleva lasten kanssa. Ei jotenkin vaan jaksa, odottaen taukoa, sitä omaa hetkeä. Oma isänikin sanoi minulle viikonloppuna: “Heidi, oletko sä vähän kärsimätön lasten kanssa” – Ai mitä. Minäkö? Never. 

Tiesin, että tuleva vuosi tuo mukanaan paljon muutoksia. Meille oli tiedossa uudet toimitilat ja sinne siirtyminen. Tiesin myös aloittavani verkkokurssin, jossa olisi paljon tekemistä. Ehkä myös hoitoja – jossain kohtaa. Ostin myös kuntosalijäsenyyden koko vuodeksi. Eikä vähäisimpänä muutoksena olisi pikkuisen tyttömme hoitoon meneminen. Miehellä oli myös uusia työkuvioita. Paljon kaikkea – kokonaisuudessaan. Paljon asioita, joista olla kiitollinen. Tiesin myös, että elämäntilanteemme ei ole kaikkein palauttavin. Me molemmat elämme ajoittain jaksamisemme äärirajoilla johtuen vähäisistä yöunista ja jatkuvasta univelasta. 

Näin kuun viimeisellä viikolla voin sanoa, että kaikki on mennyt kokonaisuudessaan hienosti olosuhteet ja muutokset huomioiden. Olen oppinut valtavasti jälleen itsestäni, elämästä ja tunteista. Olen jälleen muistanut sen, mikä onkaan kaikkein tärkeintä. Silloinkin kun elämässä on menoa ja meininkiä, olennainen olisi hyvä muistaa. Se nimittäin joskus unohtuu, kun mieli on niin monen innostavan asian vietävänä. 

Aamumaisema pojan päiväkodin läheltä
​Sydänyhteys, jota painotan omalla kurssillanikin on tärkeää. Se voi kuitenkin muuttua enemmän sanahelinäksi, yksinkertaisesti silloin, jos elämässä ei ole aikaa aidoille kohtaamisille. Jos kohtaamiset ovat lähinnä tietokoneen kanssa, ja muun perheen kanssa se on lähinnä rutiineista selviytymistä / läpystä vaihto – lastenhoitoa / hyvää yötä  – heti kun mahdollista mennään nukkumaan, heihei.Niin mikä parisuhde? Mikä palautuminen? Miehelläni työkuviot ovat menneet tässä kuussa upeimmin, kuin koskaan, mutta tunnetasolla en ole pystynyt iloitsemaan hänen saavutuksistaan. Olen kokenut, että olen puhki ja olisin tarvinnut jotain – mihin ei vaan tuntunut olevan aikaa ja voimia. Monta kertaa päädyin nukkumaan samaan aikaan kuin poikamme, jotta jaksaisin herätä viimeistään kello 5 tyttömme kanssa. Sitten sama arki. Lasten kanssa aamutoimet, hoitoon viemiset, sitten omia työkuvioita, ehkä kuntosalia..ja takaisin kotiin lasten kanssa.

I need you. 

Viimeisellä viikolla tajusin, että en enää kestä tätä. Mitään suurempaa ei ole vialla, mutta olin hukassa itsestäni. Maskuliinen puoli oli vahva ja pystyisi vaikka mihin. Mutta en ollut kokonainen. Kaipasin jotain. Kaipasin itseäni, kokonaisempaa itseäni. Niinpä kesken erään päivän, johon olin suunnitellut sitä “jo iänikuista” – salia ja kahvilassa koneella istuskelua rikoin rutiinit ja päädyin mieheni kainaloon pitkästä aikaa, kun hän oli poikkeuksellisesti jäänyt kotiin. Sieluni ja sydämeni huusi yhteyttä ja rakkautta. Tiesin saavani sitä todennäköiseti kotona, kun osaisin pyytää ja kommunikoida. Sain kuin sainkin rakkaustankkini täyteen ainakin hetkeksi. Muistin, mitä todellakin tarvitsen – ja hetken päästä sen, että sen tarvitsee olla säännöllistä.

Sillä jo parin päivän päästä olin aivan hermoromahduksen partaalla nukuttaessani pienempää unille jo toista tuntia. Olin selvästi mennyt jo pidempään yli, “kiehunut punaiselle” ja palautuminen tästä tulisi olla nyt säännöllisempää. Sain tuntemuksiini tietenkin vielä teoriapuolen vahvistusta päätyessäni kuuntelemaan maailmankuulun parisuhdevalmentajan John Grayn videoita, joilla hän ärsyttävän selkeästi ja ytimekkäästi selittää, että “kun naisen testosteronitasot nousevat liikaa ja sitä vastoin estrogeenit tasot laskevat, myös oksitosiini (“rakkaushormoni”) laskee ja tämä kokemus / tila on stressaava. Tällöin myös seksuaalinen syttyminen on haastavaa tai seksi ei ylipäänsä juurikaan käy mielessä.

Been there so many times. Luulisi jo oppineen.

Parisuhteessa naisella tulisi siis olla 10 kertaa enemmän estrogeenia kuin miehellä ja miehellä taas 10 kertaa enemmän testosteronia kuin naisella – näin intohimo ja vetovoima pysyisivät yllä. Ongelma on siinä, että nykypäivänä on helposti niin paljon stressiä eikä osata / muisteta niitä asioita, jotka aidosti palauttavat meitä, jokaista yksilönä. Ja näinä päivinä naiset ylikuormittuvat helpommin maskuliinipuolen ottaessa valtaa ilmentyen mm. to-do -(robotti)moodina, kontrollointina, vaatimisena, vallankäyttönä ja miehet taas kuormittuvat eläessään liikaa feminiinisen, passivoivan ja alistuvan moodin kautta.

Kyllä. Parisuhde on minulle numero 1 palautumiskeino, sano mitä sanot. Ystävät ovat tärkeitä, heille jakaminen, purkaminen ym. mutta ne eivät korvaa sitä, että pääset miehen kainaloon, sinulla on turva kertoa ihan kaikki “vaivaavat asiat” ja tunteet, saada niille tukea ja ymmärrystä (okei, välillä joudun opastamaan miestä, että “sun kuuluu sanoa tässä kohtaa, että ymmärrät”, tässä kohtaa koskettaa ym. ). Saan itkeä, nauraa, mitä ikinä. Sitten haluan yleensä jotain muutakin. Mieskin palkitaan 🙂

Osaan onneksi olla itselleni armollinen. Aina, kun elämässä tapahtuu muutoksia, ei voi olettaa, että kaikki sujuu helposti, balanssissa, aina tietäen, mitä olisi hyvä tehdä. Joskus hypätään sivuraiteille. Joskus pitääkin hypätä ja kerrata se, minkä jo tietää, mutta mikä tarvitsee jämerämpää nuijaa opin sisäistämiseen. Joskus jäädään junasta. Joskus tavarat unohtuvat juna-asemalle, niinkuin tänään mieheltäni heidän lähtiessä viettämään viikonloppua lasten kanssa mammalaan. No, ehkä mies tarvitsikin uusia vaatteita.

Maisema parvekkeeltamme just nyt
Tällä hetkellä istun yksin kotona. Kirjoittaminen palauttaa minua, selkeennyttää ja vie taas enemmän kohti ydintäni. Kohta menen saunaan. Siivoan sitten joskus, se ei ole niin tärkeää. Sillion aikoinaan, kun poikamme oli pieni ja pojat lähtivät pois aloin heti siivoamaan ja sitten pystyin rentoutumaan. Nyt asiat ovat muuttuneet. Olen kehittynyt ja kasvanut. Yksinkertaisesti on ollut pakko! Ehkä menen vielä hiihtämään (ekaa kertaa tänä vuonna, vaikka hiihtolatu kulkee vieressä), ehkä käyn tapaamassa jotain ystävää, ehkä salille – tai sitten vaan olen ja elän hetkessä “tekemättä kummempia”. Jälkimmäinen resonoi vahvasti. Ja kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu just niinkuin pitää. Valoisia tammikuun loppupäiviä ja ihanaa viikonloppua! Ja muista, että #Sinäriität! (Kuuntele mieheni veljen Mikko Harjun uusi biisi Spotifysta)♡: Heidi

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.