Synnytys repi minut auki

 

Poikani Jeren 5-vuotissyntymäpäivän (15.1.) kunniaksi kirjoitin auki synnytystarinani. Se on elämäni voimakkain kokemus monella tasolla ja olen saanut käsiteltyä sitä aika hyvin. Edelleen sen läpikäyminen nostaa esiin haavoittuvaisuuden tunteet ja kyyneleet. Synnytys ja siitä alkanut äitiys repi minut auki. Se repi minusta auki sen, mikä sisääni oli piilotettu. Se avasi muurit, joiden alle olin piiloittanut heikkouteni, haavoittuvaisuuteni, pelkoni, häpeäni ja syvemmät tarpeeni. Se avasi sisäisen lapseni.

Ennen äitiyttä luulin olevani vahva nainen. Luulin, että äitiys on minulle piece of cake. Olinhan itsenäinen nainen, joka elätti itsensä, hoiti arjen, hoiti erinomaisesti omaa terveyttään ja sai useimmiten, mitä halusi. Olin rakentanut elämän, joka oli minulle helppoa, koska se oli kontrolloitua. Elämäni pääosaa näytteli minä – ja toki jonkin verran puolisoni ja kaksi kissaa, jotka eivät paljon vaatineet. Arjen pyöritys oli helppoa – asuimmehan kerrostalossa, jossa elämisen eteen ei juurikaan tarvinnut tehdä mitään. Oli aikaa, oli tilaa. Oli aikaa vielä henkisyydelle, itsensä kehittämiselle uusille tasoille. Olin kaukana “selviytymismoodista” – tai en edes tiennyt, mitä sellainen tarkoittaa. 

Kunnes synnytin. En oikeastaan tiedä, synnytinkö, sillä kehoni ei toiminut lainkaan vaan se laitettiin väkisin toimimaan pakolla ja erilaisilla lääkkeillä. Synnytys oli kokemus, jota voin sanoa traumaattiseksi elämässäni. Se toi minut rytinällä maan pinnalle sieltä pilvilinnoista, missä olin elellyt. 

Oikeastaan raskaus oli jo antanut viitteitä siitä, että elämää ei voi kontrolloida. Ei, vaikka kuinka hyvin panostaisi omaan hyvinvointiin. Vatsani oli sekaisin alusta asti, ripulilla. Ramppasin lukuisissa testeissä, mutta syytä ei selvinnyt. Kehoni tuntui oudolta ja koin itseni kaikkea muuta kuin seksikkääksi tai hehkeäksi. Mielessäni oli ajoittain pelko siitä, saako lapsi tarvittavat ravinteet. Minä, joka kirjoitin hyvinvoinnista ja ravinteiden tärkeydestä jopa kirjaa, en voinut kontrolloida tilannetta. Myös tuore parisuhteemme alkoi kokemaan säröjä, kun huono olotilani nosti esiin kiukkua ja uusia vaatimuksia. 

Lose control.

Tämä lause oli tuttu ehkä ysäriluvun tanssibiiseistä, mutta en ollut oikein sisäistänyt sitä silloin. Lapsivedet valuivat pitkin sänkyä kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Supistukset eivät kuitenkaan alkaneet. Päädyimme seuraavana aamuna viimeiseen ultraan, jossa katsastettaisiin tilanne. Olimme halunneet synnyttää mahdollisimman luonnollisesti – tottakai. En ollut lainkaan varautunut suuremmin siihen, että voisin kohdata hyvin erilaisen kokemuksen. Olin jopa yltiöluottavainen synnytyksen suhteen, raskausajan vaivoista huolimatta.Jo viimeisessä ultrassa sain tuntea ensimmästä kertaa suurta kipua elämässäni, kun kohdunkaulaa tunnusteltiin “ei-niin-hellästi”. Ai saakeli. En ollut yön aukana avautunut senttiäkään. Ei merkkejäkään supistuksesta. Viimeisissä labratesteissä oli löytynyt myös suolistoameeba (peräisin ehkä raskautta edeltävältä Intian lomalta), olisiko se sitten ollut syynä raskausvaivoihin? Koska lapsivedet olivat kuitenkin menneet ja tulehdusarvoni olivat koholla, sain kaverikseni vahvan antibioottitipan. Pettymys. Minä, joka olin täysin lääkevastainen luomun puolestapuhuja en voinut muuta kuin ottaa tipan ja epäilyksen ja pelon tunteet jatkoivat pintaan nousemistaan. Minut laitettiin ambulanssiin, matkalle Tays:siin Sastamalan (silloisen Vammalan) synnytyssairaalasta, jossa meillä oli alunperin aikomus synnyttää luonnonmukaisesti. Elämäni ensimmäinen ambulanssikyyti. Yritin kuitenkin rentoutua ja olla luottavainen. Mies ajoi Taysiin ambulanssin perässä.

Supistukset alkoivat viimein illalla, odotuskäytävällä, vajaan vuorokauden vesien menosta. Niitä jatkui monta tuntia yöhön saakka, kunnes ne loppuivat kuin seinään. Kyllä ne tuntuivat jonkin verran, mutta olivat hyvin kestettävissä. Valvoin kuitenkin suurimman osan yöstä niiden takia, mieheni lähetettiin jo aikaisemmin kotiin. Jossain kohtaa minulle tehtiin jälleen sisätutkimus. Tällä kertaa hän päätti ihan KUNNOLLA stimuloida paikkoja, josko se kohdunkaula lähtisi sillä tavalla aukenemaan. Ai helvetti. Tämä oli niin hirveää, että huusin tuskasta. Ihminen, johon ei ollut minkäälaista emotionaalista kontaktia tai yhteyttä, tuli ovesta sisään ja tunki sormensa kaikkein pyhimpääni ja “raiskasi” kehoani. En tiennyt silloin, mutta nyt tiedän, että kehoni oli täysin taistele tai pakene – pelkohormoni adrenaliinin vallassa sairaalaympäristössä, jossa en kokenut tulevani nähdyksi ja kuulluksi tunteideni ja ajatusteni kanssa. Kehoni oli lukossa eikä asiaa auttanut se, että mies vaikutti myös pelokkaalta.

Seuraavana aamuna jouduin ottamaan synnytyksen käynnistämiseen tarkoitettuja jykevämpiä lääkkeitä. En olisi halunnut, mutta en tiedä, mitä muuta olisi tehnyt. Nyt jälkeenpäin jälkiviisaana olisin tietenkin tiennyt paljonkin vaihtoehtoja, miten lisätä oksitosiinia, luottamuksen ja rentouden tunnetta luonnollisin tavoin. Googletin lääkkeet ja selvisi että Jenkeissä ne ovat kiellettyjä – niinpä tietysti, great. Lääkkeet saivat jonkin ajan päästä kohtuni supistelemaan ja supistukset jatkuivat aamupäivästä iltaan saakka. Yritin tehdä parhaani, liikkua paljon, vaikka olin jo väsynyt valvottuani lähes kaksi kokonaan kaksi edellistä yötä. Supistukset voimistuivat iltaa kohti ja jouduin viimeisten tuntien ajan menemään maahan niiden kanssa. Luulin, että jotain tapahtuisi. Ei. Olin auki jopa 1 cm ja edessä oli jälleen uusi sisätutkimus. Sietämätön kipu taas kerran.

Siirryimme synnytyssaliin ennen puoltayötä. Olin todella väsynyt. Oli pakko pyytää jotain lievitystä, koin, että tarvitsin lepoa. En tiennyt mikä lääke tai piikki olisi ollut parhain, joten luotin kätilön neuvoon ottaa jokin kipupiikki. Se auttoi hetkeksi – ja sain vähän syötyä ja sitten nukuttua ehkä 15 minuuttia, kunnes alkoivat ihan järkyttävät kivut ja supistukset. Piikin ansiosta olin entistä väsyneempi, mutta se ei tuntunut millään lailla lieventävän kipua, päinvastoin. Olin kuitenkin sitkeä sissi. Koitin aquarakkuloita, hieman epämääräistä vyöhyketerapiaa (joka ei tuntunut missään) ja ilokaasua, joka lähinnä yökötti.

Se yö oli elämäni pimein yö. Olin täynnä tuskaa, raivoa, kipua ja lohduttomuutta. Supistukset tulivat muutaman minuutin välein ja tuntuivat kestävän ikuisuuden. Ne olivat äärimmäisen voimakkaita ja kivuliaita, mutta mitään ei tapahtunut kohdunsuullani. Olin jännittynyt, totaalisen turhautunut ja kaukana antautumisesta. Olin kadottanut äärettömän luottamuksen ja yhteyden suurempaan voimaan, jonka olin elämässäni löytänyt. En kokenut saavani minkäänlaista tukea ympäriltäni. Yritin vain kestää. Rentoutumisesta ei ollut puhettakaan. Olin äärirajoilla ja anelin jossain kohtaa, että pääsisin sektioon. Mies yritti auttaa, mutta hän ei tiennyt mitä tekisi. Otin toisen kipupiikin – ja sekin osoittautui vikatikiksi lisäten entisestään väsymystä.

Koska aamuyöstä olin edelleen vain 1 cm auki, en saanut oksitosiinitippaa ja epiduraalia, joita myös anelin. Aamulla asiat muuttuivat, kun uusi, kokeneempi kätilö (jo kolmas synnytykseni aikana) tuli vuoroon. Hän passitti minut ensi töikseen suihkuun, jonne muut eivät olleet tajunneet vinkata. Lämmin vesi tuntui hyvältä ja ensi kertaa moneen päivään koin, että pystyin hetkeksi rentoutumaan. Supistukset olivat silti voimakkaita. En tiedä kauanko olin suihkussa, ehkä puoli tuntia. Sen jälkeen olin avautunut jopa 3 cm ja oltiin valmiita laittamaan synteettinen oksitosiini ja myöhemmin epiduraali. Olin todella väsynyt ja passiivinen. Makasin hoitopöydällä valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa, jotta pääsisin pois tilanteesta. Tottakai pelkäsin myös lapseni puolesta. Hänessä oli jo nyt mömmöjä, joita olisin viimeiseen asti halunnut välttää ja nyt oli tulossa lisää. Oksitosiini lisäsi supistusten kivuliaisuutta entisestään. Jouduin makaamaan pöydällä, koska epiduraali tultaisiin kohta laittamaan. Koko yön olin kuitenkin ollut enimmäkseen liikkeessä vastaanottamassa supistuksia.

En tiedä, kuinka kovaa kipua ihminen voi enää kokea kuin tuolloin synteettisen oksitosiinin jälkeen, joka voimisti entisestään supistuksia, mutta kaikki muuttui täysin, kun sain epiduraalin. Pääsin taivaaseen. Nukahdin ja kaikki unohtui hetkeksi. Ennen nukahdusta taisin vilkaista monitorin käyriltä, kuinka supistukset olivat yhtäkkiä vahvoja. Lääkkeet saivat ne aikaan, ei oma kehoni, vaikka olin kaikkeni antanut. Tunsin oloni todella epäonnistuneeksi ja surkeaksi. 

Ehdin nukkua vain 20 minuuttia ja heräsin tuskaiseen paineen tunteeseen. Ajattelin, että nyt on pakko päästä ulostamaan ja huusin miestäni huoneeseen käytävältä. Voi – tarvitaako tässä hässäkässä vielä häpeänkin tunnetta? Pyysin häntä etsimään jotain kippoa, koska olin itse niin kiinni piuhoissa, enkä päässyt todellakaan vessaan. Kätilö tuli pian apuihin ja sanoi, että vauvan pää näkyy ja on valmiina pian tulemaan. Nyt jo! Epiduraalin ja hetkellisen rentoutumisen ansiosta olin avautunut täysin 3cm:stä 20 minuutissa.

Ponnistaminen oli – hmm taas jotain ihan uutta, mihin olin varautunut. Epiduraalin vaikutus oli kadonnut ja tunsin tuskallista painetta. Toki mukana oli nyt myös toivoa, sillä jotain ihan oikeasti oli tapahtumassa ensi kertaa kolmeen päivään. Kokeilin eri asentoja ja lopulta pyysin- tai lähestulkoon vaadin ponnistaa jakkaralta. Istuimme jakkaralla, mies piti minusta kiinni takaapäin. Tein parhaani ja jossain kohtaa olin jälleen voimieni äärirajoilla ja olin aikeissa luovuttaa ja ottaa hetken breikin niin kätilö sanoi, että nyt on ihan pakko puskea vielä vähän, jotta vauva saa happea – tai jotain vastaavaa. Siis pelon kautta, jälleen. Voi sanoa, että todellakin PUSKIN väkipakolla jostain keräämilläni ihmevoimilla poikamme ulos ja olin NIIN totaalisen puhki, että en edes pystynyt itse ottaa häntä vastaan, vaikka kätilöt sitä ehdottivat. En muista, sainko hänet ensin syliini vai vietiinkö hänet pesuun. Sen muistan, että jossain kohtaa makasimme hoitopöydällä, me kolme, ensimmäistä kertaa.

Picture

Onnellinen, vaikka vähän kalmankalpea tuore perhe. Tämä kuva nostattaa minussa esiin aina vahvan tunnelatauksen. Muistan, että minusta tuli verta, ihan normaalisti. Istukan tulosta minulla ei ole hatarinta muistikuvaa. En ollut ihanissa lapsen syntymän jälkeisissä oksitosiinipöllyissä vaan olin lääkehuuruissa eikä mieleni pystynyt käsittelemään tapahtumaa nyt, eikä pitkiin aikoihin. Anoppini soitti synnytyssaliin ja sanoin hänelle, että pikku prinssi tuli. En pystynyt käsittelemään tätä kokemusta, koska eteen tuli uusia haasteita ja elämästä tuli hetkestä selviytymistä seuraavan vuoden ajan. Elämä muuttui – hieman! Siitä lähtien, kun lapsiveteni meni, en saanut nukuttua kuin muutamia tunteja yössä tulevien kuukausien ajan.

Poikamme oli hyvin vaisu synnytyksen jäljiltä seuraavat päivät – varmaan vähän väsynyt kuin äitinsäkin. Kätilöt yrittivät aktivoida häntä. Olin jälleen huolissani. Imetys ei lähtenyt sujumaan, koska poika ei jaksanut imeä. Häntä koitettiin väkisin syöttää pullosta. Hän nukkui ja nukkui. En tiennyt mitä tehdä. Pumppasin maitoa turvonneilla rinnoillani. Söin suklaata, josta koitin saada edes vähän hyvää oloa. 

Jipii!

Muistan elävästi sen yön, kun poika vihdoin alkoi syömään rintaa. Olimme sairaalassa ja poika nukkui sänkyni vieressä saaden valohoitoa korkeiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Olin todella sinnikäs imetyksen kanssa ja sain onneksi paljon tukea asiaan ja sairaalassa oli silloin vielä oma imetystukihenkilö. Keskellä yötä, olin yrittänyt jällen varmaan ainakin 15 minuuttia erilaisia otteita, kun hän viimein tarttui rintaan. Olin että jes! Ensimmäisen kerran tunsin, että onnistuin jossain. En uskaltanut liikkua, jotta vauva ei irrottaisi. Imetin ainakin puoli tuntia ja sitten poika vietiin punnitukseen. Hän kasvoi hyvin. Seuraavana päivänä hän oli vielä valohoidossa ja perjantaina pääsimme kotiin. Olimme synnytysreissulla tasan viikon. Kotona haasteet imetyksen kanssa jatkuivat vielä muutaman viikon, mutta lopulta se alkoi sujua. Sain imettää Jereä 2-vuotiaaksi.

Miten olen käsitellyt synnytystapahtumaani? Ensimmäisinä vuosina minulla ei ollut tukiverkkoa, ei ollut ihmisiä joille puhua ja jakaa yhtään syvemmällä tasolla tunteita, joita  olen käynyt ja käyn läpi. Arjessa ei myöskään juurikaan ollut resursseja asian käsittelyyn, kun piti selvityä ja elämä oli niin uutta. Siitä ei ole juurikaan apua, että synnytystä (tai ylipäänsä mitään vaikeaa kokemusta) käydään läpi “pinnallisesti”, dramatisoidaan, kauhistellaan eikä oikeasti pystytä samaistumaan tunteisiin. Kultuurissamme ei myöskään ole tapana antaa vaikeillekkaan kokemuksille aikaa purkautua, vaan ajatellaan, että kun ne painetaan sivuun ja keskitytään muuhun, ne unohtuvat. Mutta keho ei unohda. Olin menettänyt vanhan identiteetin lisäksi myös uskon kehooni ja rakensin muurit myös seksuaalisuuteni suojaksi. Koin, että kehoani oli häväisty. Olin ollut haavoittuvaisimmillani ympäristössä, jossa en kokenut olevani turvassa.

Olen kirjoittanut asiasta paljon. Parin vuoden päästä koin, että asia olisi valmis käsiteltäväksi ja menin puhumaan luotettavan kätilön kanssa tapahtuman läpi ja sain aitoa tukea ja ymmärrystä siihen, että se, mitä minulle tehtiin ei ollut oikein (mm. sisätutkimukset) ja minulla on oikeus tuntea siitä mm. vihaa. Samalla muutin näkökulmaa. En epäonnistunutkaan – vaan olin taistelija, joka antoi kaikkensa ja teki parhaansa ja vielä enemmän! Olen käynyt myös kätilön suosittelemassa tanssiterapiassa ja läpikäymäni henkisen kasvun koulutusohjelma ja energiahoidot ovat varmasti olleet myös osana paranemisprosessissani. Ja tietenkin mieheni ja myöhemmin lähempien ystävien tuki. Näitä kaikkia olen tehnyt, kun minulla on ollut voimavaroja. Asiat ja kokemukset tarvitsevat usein etäisyyttä ja tilaa, jotta niitä voi käsitellä objektiivisemmin. Kaikki tunteet tulee saada kokea, jotta voidaan antaa lopulta anteeksi – ja hyväksyä.

Olen kokenut myös kateellisuutta niitä kohtaan, jotka ovat saaneet voimaannuttavan synnytyskokemuksen. Tai helpon/nopean, omilla mittareilla. Pitkään koin piston sisälläni, kun joku kertoi helposta synnytyksestään ja myös vauva-arki näytti sujuvan “paljon helpommin kuin itsellä”. Vauva repi minut auki, ne epämukavat tunteet, jotka olin halunnut kieltää itsessäni. Tunneskaalani onkin viime vuosina ollut laaja. Olin ennen äitiyttä löytänyt pyyteettömän rakkauden ja valon, ehkä varjoille oli nyt paikkansa tulla ulos. Pikku hiljaa, kun arjessani on ollut tilaa, olen löytänyt uudelleen sen toivon, luottamuksen ja yhteyden.  Tunteet ovat heitelleet välillä ääripäästä toiseen, ekstaattisesta rakkaudentilasta totaaliseen epäuskoon elämää kohtaan. Viime vuosina skaala on tasaantunut ja nyt kokemus sisäisestä rauhasta on jälleen laajempi. Nyt ymmärrän tanssin valojen ja varjojen välillä ja hyväksyn molemmat elämääni.

Edelleen kun kirjotan tätä, kyyneleet nousivat pintaan (suosittelen kaikille vaikean synnytyksen läpikäyneille kirjoittamista, se voi olla tosi terapeuttista). Tiedän, että minulle olisi voinut käydä paljon huonommin ja olen varsinkin nyt todella kiitollinen tästä kokemuksesta, joka on avannut minua paljon. Sain myös terveen lapsen. Kaikilla ei käy näin hyvin. Olen myös kiitollinen länsimaisesta lääketieteestä, joka mahdollisti sen, että saimme lapsen ulos ja selvisimme.

Ymmärrettävästi tästä synnytyksestä kesti hetki palautua, eikä mielessäni ollut ihan heti uusi raskaus tai synnytys. Muutaman vuoden päästä biologinen kello alkoi kuitenkin tikittämään ja aloin odottaa prinsessaamme. Tämä raskaus oli todella erilainen ja eheyttävä kaikin puolin. Tein monia asioita eri tavalla, panostin todella synnytyksen opiskeluun ja katselin tunteja voimaannuttavia synnytysvideoita. Aikomuksemme oli kotisynnytys, mutta elämä päätti (taas) toisin. Etisen istukan vuoksi päädyin suunniteltuun sektioon (jälleen) kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Saimme kokemuksesta kuitenkin täydellisen ja voimaannuttavan juuri eille. Se eheytti minua lisää ja avasi naiseuttani ja seksuaalisuuttani. En kokenut millään lailla olevani huonompi kuin muut. Myös parisuhteemme vahvistui, kun mies osasi olla nyt täysin eri tavalla tukena kuin ensimmäisessä. Toki saimme kotiin jälleen haasteita, tyttö kun ei oikein tykännyt rauhoittua millään unille, mutta tähänkin saimme työkaluja, kun niitä elämältä pyysimme. 

Olen kokenut äitiyden valon ja varjon, niinkuin varmasti me jokainen äiti omilla mittareillamme. Voin kokemukseni kautta sanoa, että haasteissa on aina mahdollisuus. Mahdollisuus kasvaa ja laajentua – ja voimaantua. Avata itseä ja ymmärrystä tunteista ja elämästä. Arvostus elämää kohtaan kasvaa, kun käy reunalla, missä mikään ei ole varmaa. 

Kiitos, että luit ja sain jakaa kokemukseni <3 

Picture

Tässä voimaannuttava otos äiti-vauva kuvaussessiosta viime kesältä. Kuvaaja: Mitja Kortepuro
Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Entä, jos eron tarkoitus onkin transformoida sinut?

Ehkä hassua, kun kirjoitan tästä asiasta niin nopeasti oman eroni jälkeen. Mutta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.