Synnytyksen jälkeinen masennus ja mitä tapahtui sen jälkeen

Picture

Minua pyydettiin jakamaan tarinaani blogin muodossa tänne Naiseuden Voima -sivustolle. Jos minulta olisi kysytty vuosi sitten alkaisinko kirjoittaa blogia, en olisi varmaan jaksanut edes kirjoittaa takaisin viestiä, että nyt ei voimat riitä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ajatusten ulos kirjoittaminen voisi auttaa minua. Joten kerron nyt ensin lyhyesti oman tarinani masennuksesta. Blogin kautta aion kertoa lisää omista fiiliksistä ja toivottavasti voin olla vertaistukena muille jotka ovat kokeneet saman, sekä myös kertoa meidän arjestamme. Ajattelin että tällä hetkellä tämä voisi olla oikea paikka minulle päästää ulos ajatuksiani viimeisestä kolmesta vuodesta sekä kirjoitella välissä juttuja meidän elämästämme, minun ja rakkaan poikani.Sairastuin noin 2,5 vuotta sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Poikani oli silloin noin yhdeksän kuukauden ikäinen. Masennus oli varmasti puhjennut jo aiemmin, en vain ollut tajunnut sitä kunnes serkkuni mainitsi että kuulostaa masennukselta. Olin kertonut hänelle että matkalla bussipysäkiltä kotiin olin alkanut itkemään ilman mitään syytä. Keskusteltuamme hetken tajusin, että hän taisi olla oikeassa. Aloin tutkimaan netistä ja löysin Äimän (Äidit irti synnytysmasennuksesta) sivut. Kun luin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tuntui kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Itselläni ensimmäiset merkit masennuksesta olivat itkuisuus, ahdistuksen tunne rinnan päällä, voimakas väsymys ja mielenkiinnon hiipuminen kaikkeen. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia jotka tuntuivat kiertävän kehää päässäni. Oli vaikeaa lähteä kotoa ulos, mutta kotiin jäädessä seinät kaatuivat niskaan. Muistan kun pelästyin ajatuksiani yöllä kun vauva huusi taas kerran kun olin juuri saanut unen päästä kiinni, ja minulle tuli vahva mielikuva siitä kuinka heittäisin vauvan seinään jotta se hiljenisi. Sellaiset ajatukset rakkaasta, pienestä vauvastaan ovat todella pelottavia.

Soitin neuvolaan ja sain ajan samalle päivälle, kun kerroin masennusepäilyksestäni. Alkuun sain lääkäriltä vain lääkkeet kouraan ja kehotuksen mennä psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tuntui että minut jätettiin oman onneni nojaan, kun en sen jälkeen moneen kuukauteen edes tavannut lääkäriä, vaan lääkkeiden vaihto sopivampiin sujui puhelimitse. Kävin terveysasemalla juttelemassa muutamallekin eri psykiatriselle sairaanhoitajalle mutta tuntui että väsymyksen painaessa siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Yksinhuoltajana minun olisi pitänyt joka kerta hankkia hoitaja, ellei halunnut raahata lasta mukaan sinne pyörimään jolloin ei tietenkään pysty keskittymään täysin. Siinä vaiheessa avun pyytäminen jotta pääsen kallonkutistajalle oli ihan liikaa. En siinä vaiheessa osannut tai jaksanut edes myöntää itselleni että olen masentunut ja tarvitsen apua. Silloin meillä kävi kotipalvelun hoitaja kerran viikossa, pahimpina hetkinä kaksi kertaa viikossa. Yksinhuoltajana nuo 3-6 tuntia olivat viikon ainoat hetket kun olin ilman vauvaa, ja silloin halusin vain nukkua. Minun vanhempani asuivat ulkomailla kun poikani syntyi, mutta äitini kävi välillä Suomessa meidän luona ja isäni tuli jopa kolmeksi kuukaudeksi luokseni asumaan. Se oli korvaamatonta aikaa kaikille meille ja auttoi minuakin jaksamisessa.

Alussa olin niin masentunut ja uupunut, että makasin usein vain lattialla itkemässä kun vajaa vuoden ikäinen poikani leikki vieressä. Pieni lapseni näki äitinsä itkevän niin usein, että oppi omalla unirätillään pyyhkimään äidin kyyneliä. Masennuksen etenemiseen on varmasti vaikuttanut myös suuri univelka, vauva heräsi viidentoista minuutin – tunnin välein ensimmäiset seitsemän kuukautta, kunnes pääsimme sairaalan unikouluun. Muistan elävästi kun juhlin sitä kun vauva nukkui ensimmäisen kerran kolme tuntia putkeen, tuntui kuin olisi käynyt rentoutuslomalla Balilla. Unikoulun jälkeen vauva nukkui pari kuukautta 12 tuntia putkeen yöllä. Luulisi, että itsekin olisin silloin saanut unta, mutta sen sijaan istuin sohvalla hartiat korvissa odottamassa että kohta se huutaminen alkaa taas.


Picture

Söin masennuslääkkeitä lopulta päälle vuoden, kunnes päätin lopettaa ne pikkuhiljaa sairaanhoitajan luvalla. Minulla on lääkkeille todella herkkä mieli, ja tuntuu että niistä tulee enemmän sivuvaikutuksia kuin apua. Lääkkeet kuitenkin auttoivat minua pahimman vaiheen yli. Tällä hetkellä olen terapiassa edelleen, ja tällä kertaa tuntuu että terapia oikeasti auttaa. Poikani täytti juuri kolme vuotta ja koko ajan tuntuu että helpottaa kun hän kasvaa, mutta yöunet ovat edelleen katkonaisia. Olen edelleen vaikeasti masentunut ja diagnoosina on tällä hetkellä sekamuotoinen ahdistustila. Onneksi kuitenkin olen päässyt avun piiriin, jotta joskus voisin ehkä toipuakin tästä.Ennen kuin aloin puhua ääneen masennuksestani sekä negatiivisista tunteista äitiydessä, häpesin ajatuksiani ja masennusta. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Kun aloin puhumaan ääneen tunteistani ihmisille, tajusin että minun ei kuuluisi hävetä niitä ja helpotti puhua niistä. Sain myös ihmisiltä palautetta että olen rohkea kun avaudun ja että minun avautumisista on ollut heille hyötyä. Kenenkään ei pitäisi hävetä sitä että on masentunut. Sen takia haluan jakaa ajatuksiani kaikille, jotta joku muukin voisi saada niistä voimaa, ja tunteen siitä ettei ole yksin.

Tässä lopuksi vielä hyviä linkkejä (neuvolan ja terveyskeskuksen lisäksi) joihin kannattaa tutustua, jos tunnet itsesi alakuloiseksi tai masentuneeksi. Hae apua, älä odota sitä että romahdat täysin <3

http://www.aima.fi/

http://www.aima.fi/masennus.html/

https://vastaamo.fi/synnytys-masennus/

https://vastaamo.fi/synnytyksenjalkeisenmasennustesti/

Minulle voi myös laittaa sähköpostia: masentunutmutsi@gmail.com

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Olet rohkea kun kerrot masennuksestasi! Itsellä pienet lapset ja kärsin myös jatkuvasta ahdistuksesta, pelkotiloista ja muusta. Taustalla vakava psykoosi 2013. Haluaisin kirjoittaa ja puhua näistä asioista mutta rohkeus ei riitä- entä jos minut tunnistetaan- mitä ihmiset miettivät jne. Tsemppiä sinulle :)!

    • Hei Mantua ja kiitos ihanasta kommentista <3
      Musta tuntuu, että on pakko kirjottaa näistä, koska mitä enemmän puhun ja kirjotan aiheesta, sitä vähemmän häpeän, ja sitä enemmän opin itsestäni.
      Jos siltä tuntuu, kirjoita ihmeessä. Vuosi sitten en olisi itsekään ehkä uskaltanut, ehkä senkään takia etten ollu valmis siihen että millasta tekstiä sieltä tulee ulos 😀
      Voimia sinullekin <3

  • hei,
    todella rohkeaa kirjoittaa tästä! Ongelma on yleinen, siitä on vain vaikeaa puhua, vielä nykyäänkin!
    Itse olen kokenut saman, mutta enemminkin pelkkänä ahdistuneisuutena ja paniikkikohtauksina ja järjettöminä pelkotiloina, jotka lopulta johtivat siihen, etten kyennyt pukemaan, kävelemään tai muodostamaan lauseita, jonka vuoksi päädyin sitten päivystykseen. Sieltä sain sitten lopulta apua ja lähetteet psykiatriselle ja lääkkeet, joilla pääsin alkuun ja tajusin pitkän ajan jälkeen vasta, missä kamalassa kunnossa sitä olikaan oikein ollut.
    Koin myös, että haimme apuja todella monesta paikasta, aina eri ohjeet, lääkkeet tai johdatus toiseen pisteeseen ja se tuntui todella pahalta, koska mietin monesti jälkikäteen, että jos olisin ollut yksin/yksinhuoltaja, kuten sinä, en ehkä olisi pystynyt enää hakemaan sitä apua edes itse…
    Kaiken koin alkaneen esikoiseni syntymän jälkeen, kun myös heräsin vauvan syöttämisen vuoksi alle tunnin välein, monesti en enää nukkunutkaan siinä välissä vaan jäij jotenkin vain odottamaan, että kohta taas mentävä 🙁
    Tämä sama toistui pienimuotoisempana kuoåuksemme syntymän jälkeen, mutta silloin sentään tiesin, mistä on kyse ja osasin heti hakea apua ja selvisin nopeammin “takaisin” omaksi itsekseni.
    Toivon kaikkea hyvää sinulle ja auringonpaistetta,Parantunuminen vie aikaa, mutta se on mahdollista, pikkuhiljaa, baby steps! Toivottavasti saat nykyään myös jo ilon hetkiä koettua lapsesi kanssa! <3

    • Hei Pia ja kiitos kommentistasi <3
      Sinunkin taival kuulostaa rankalta. Ja nimenomaan tuo, että apu on pirstaleista ja vaikea löytää. Itsekin kävin läpi monta psyk. sairaanhoitajaa, lääkäriä, terkkaria kunnes lopulta pääsin mt-poliklinikalle lähetteellä, minne mun mielestä olis pitäny päästä jo paljon aiemmin! Nyt olen terapiassa joka tuntuu oikeasti auttavan.
      Juuri sen takia haluan näistä puhua, kun edelleen tuntuu että näistä asioista ei puhuta tarpeeksi! Itsekin mietin että hävettääkö minua edelleen tämä masennus niin paljon etten pysty tähän. Päätin että pystyn!
      Kiitos, nykyään elämä jo hymyilee useinkin, parempaa kohti menossa. Aurinkoista kevättä sinullekin, ja kiitos ihanasta kommentista. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.