Sydäntä kouraiseva perhevalmennus

Eilen oli ensimmäisen kerran neuvolan järjestämä perhevalmennus, johon menin odottavin, uteliain ja jostain syystä myös hieman ärtynein tunnelmin. Tila oli täynnä ihmisiä, mutta olin onnellinen löytäessäni yhden vapaan istumapaikan. Tai niin ainakin luulin. Sori, sen on varattu miehelleni, nainen huomautti minulle istuessani alas.

Hetken pyörittyäni hieman hämilläni edestakaisin tilassa, toinen tilaisuudessa puhujista huomasi tilanteeni ja toi minulle tuolin istumarivistöjen väliselle kulkuväylälle. Minä ja vatsassani kovasti heiluva baby istuimme käytävällä ja olimme ainoa kahden hengen perhe paikalla. Molemmilla puolillani oli tohkean oloisia ja hieman valmennusta jännittäviä pariskuntia, joista osa istui söpösti toisiaan tukien käsikädessä. En tiedä miksi, mutta minua itketti ja nauratti yhtä aikaa. En näyttänyt tätä ulospäin.

Olin kuitenkin helpottunut siitä, että imetysaiheisessa valmennuksessa ei tarvinnutkaan leikki-imettää nukkeja. Olin jostain saanut ajatuksen tästä päähäni etukäteen ja se oli ainoa asia, joka oli jännittänyt minua hurjasti. En tiedä miksi kammoksuin mielikuvaa muovisesta leikkibabystä imemässä rintaani minun istuessa yksin pariskuntien seassa heidän silitellessään toisiaan. Nyt ajatus nauratti minua sisäisesti.

Tilaisuuteen oli kutsuttu myös pariskunta oman babynsa kanssa kertomaan kokemuksistaan liittyen raskausaikaan, synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään. Heillä tuntui olevan todella hieno meininki ja yhteistyö vanhempien välillä näytti sujuvan ihailtavasti. Baby oli suloinen, vaikka yhtä aikaa myös pelottava.  Niin pikkuinen, kummallinen, hassu ja jotenkin vahva, mutta avuttoman oloinen. Sydämessäni tunsin rakkautta tätä minityyppiä kohtaan, mutta yhtä aikaa itku pyöri hieman jännittyneesti kurkussani.

Olin kuullut ympärilläni olevilta naisilta, että moni pelkäsi synnytystä aivan järjettömästi. Kysyin siis jo synnyttäneeltä esimerkkiäidiltä, että miten hän rohkaisisi tästä tunteesta kärsiviä. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman miestäni, hän oli ihan mieletön tuki minulle, nainen vastasi kysymykseeni. Oman sekä itselleen läheisen miehen läsnäolo on täysin korvaamatonta ja sen avulla kyllä selviää kaikesta.

Huomasin, että tämä lause kouraisi minua jostain syvältä ytimestä. Taas tuntui, että itketti ja nauratti yhtä aikaa. En ollut saanut vielä yhteydenottoa tulevalta doulaltani ja edessä oleva synnytykseni tuntui vielä eräänlaiselta mahdollisuuksien aarrearkulta. Sieltä voisi löytyä mitä vain, enkä käsittänyt asiaa vielä kunnolla. Tällä hetkellä suurin tukeni itselleni olin minä itse. Korvaamatonta sekin.

Tilaisuudessa puhujana olevan terveydenhoitajan nyökytellessä pariskunta kertoi synnytyksen jälkeisen ajan olevan hieman haastavaa, mutta siitä selvittäisiin yhdessä. Nainen kertoi, että hänen tuli vain keskittyä imettämiseen ja mies valmisti vanhempien ruuat, sekä hoiti muut tärkeät asiat, kuten kaupassa käynnin ja “tuuraamisen” vaikkapa suihkun ajaksi. Pariskunnat loivat toisiinsa tämän kuullessaan merkityksellisiä katseita ja osa puristi toisen kättä lujemmin vahvistaakseen asian äänettömästi.

Katselin odottavien rakastavaisten keskellä ympärilleni ja ymmärsin kulkevani hyvin erilaista reittiä kuin huoneessa olevat ihmiset. Olin eronnut babyni isästä ja ympärilläni jo ennen raskauttani muuttuneen elämäntilanteeni vuoksi olin melko lailla yksin tämän kaiken kanssa. Sisäisien muutoksien seurauksena moni ihminen oli vain jäänyt elämästäni niin paljon kuin heitä rakastinkin, joten vahvaa läsnä olevaa tukiverkostoa ei ollut. Perheeni asui satojen kilometrien päässä.

Toisaalta raskauteni aikana olen kohdannut kaikista suurimpia elämäni pelkoja ja juuri yksin ollessani sen on ollut pakko tapahtua. Aivan käsittämättömän isolta tuntunut fyysinen pahoinvointi pakotti minut sänkyyn kuukausiksi, joten en päässyt ajatuksiltani pakoon. Pelkojeni noustessa en voinut millään harhauttaa itseäni turvallisella sylillä tai vaikkapa vain luomalla niistä harhauttavia aktiviteetteja itselleni. Kaikki oli kohdattava, koska ulospääsyreittiä ei ollut tarjolla.

Fyysisten kipujeni tapahtuessa olen löytänyt uudelleen myös itse itseäni parantavia toimintatapoja, koska en yksinkertaisesti esimerkiksi migreenin alettua ole päässyt lääkäriin omin voimin. Selästäni on löytynyt kohtia, joita stimuloidessa kipuni on helpottunut. Lisäksi olen taas oppinut hengitykseni avulla rentouttamaan kehoani ja paikantamaan siinä olevia jännityksiäni.

Voimani ollessa todella finaalissa olen oppinut myös pistämään rajat niille ihmisille, joiden olen aikaisemmin antanut kuluttaa itseäni turhaan. Tämän asian oivaltaminen on kohdallani vaatinut juuri tämän tilan, koska tiedostamatta tätä kaikkea olisin kuihtunut kuin saharalle ilman vettä jätetty ihmisraunio. Olen joutunut viimein opettelemaan uusia tapoja olla tässä maailmassa olosuhteiden minut tähän johdattaneena.

Tiedän, että minulla on vielä monta askelta otettavana, mutta koskaan elämäni aikana kaikessa herkkyydessäni ja jopa pelossani en ole tuntenut oloani näin vahvaksi. Itsetuntemukseni on kasvanut todella syvällä tavalla ja elämän myllerrys on pistänyt huomioni enemmän ja enemmän tähän hetkeen. Katsellessani siis ympärillä olevia pariskuntia tunsin pelonsekaista iloa, voimaa ja jännää onnellisuuden tunnetta. Tiesin, että meillä kaikilla on oma tiemme ja eri vaiheissa omat asiat opittavanamme. Minulla ja heillä.

Kotimatkalla rakastin päälleni tupruttavaa lunta ja koin oloni herkäksi, hyväksi ja hieman itkuiseksi. Antaa sataa vain ajattelin, mutta minä kävelen eteenpäin. Askel askeleelta ja juuri niin hyvin kuin tässä hetkessä osaan. Kerroin babylleni rakastavani häntä ja päätin jatkaa päivä kerrallaan taapertamista itseäni kuunnellen ja sydän niin auki kuin se on juuri nyt mahdollista.

Phiiis and löööööv xxxx


Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä - Täydellinen mama

Viesti lääkäriltä

Kävin eilen babyn kanssa kävelemässä merenrannalla ja olisi tehnyt mieli kiljahdella tunteesta,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.