Suru, opettajani

Onko teillä tunteita, joiden kohtaaminen pelottaa tai tuntuu vastenmieliseltä? Minulle tuo tunne on ollut suru. Lapsuudessani ja nuoruudessani kohtasin paljon tilanteita, jotka aiheuttivat surua, mutta perheessäni suru ei ollut sallittua. Vanhempani olivat oppineet sodanjälkeisessä maailmassa mallin, että suru on heikkoutta, minkä vuoksi sitä ei sallittu. Niinpä minäkin opin tukahduttamaan suruni, puremaan huulta ja pärjäämään.

Toisaalta en kuitenkaan pärjännyt. Suru on niin voimakas tunne, että sen tukahduttaminen vei voimani. Kun tukahdutin surun, elämästä katosivat myös ilo ja värit. Elin pitkään harmaassa usvassa vailla voimaa ja suuntaa. Tutustuttuani tantraan ja osallistuttuani viikonloppuintensiiveille vanhat tunnelukot alkoivat kuitenkin purkautua. Energia alkoi virrata minussa, ja se nosti esiin myös tunteet. Kaikenlaiset tunteet. Aluksi pintaan nousi vihaa, sitten vapautta ja iloa. Lopulta myös surematonta surua.

Olen silti yhä pelännyt kohdata suruani. Olen pelännyt, että palaan siihen nuoruuteni syvään masennukseen, joka oli viedä minulta hengen. Pelkään, että en kestä surua ja murrun sen alle. Pelkään, että suru on vahvempi kuin minä. Pelkään, että suru vie jälleen voimani ja kykenen ainoastaan makaamaan sängyssä kykenemättä syömään tai käymään pesulla. Olen myös hävennyt sitä, että koen asiat niin vahvasti ja koen niin voimakasta surua. Enkö voisi vain olla kovempi ja vahvempi?

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Suru ei murra minua. Minut murtaa surun välttäminen ja sen tukahduttaminen. Olenkin oppinut mitä erilaisempia keinoja, jotta minun ei tarvitsisi kohdata suruani: surffaan netissä, herkuttelen, puuhastelen ja yritän ohittaa surun erilaisilla henkisillä harjoituksilla. Kaikki on hyvin, ole kiitollinen, asiat ovat hyvin, eihän tämä nyt niin vakavaa ole ja sitä rataa.

Mutta minulla on myös toisenlaisia surukokemuksia. Kun surua ei juokse karkuun vaan antautuu sille, se menee ohi yllättävän nopeasti. Tästä on esimerkkinä se, kun jouduin viemään 17-vuotiaan Petteri-kissani lopetettavaksi. Yhtäkkiä hänelle tuli haavoja ympäri kehoa ja nenästä vuosi verta. Tiesin, että oli hänen aikansa lähteä eteenpäin. Ennen lääkärille lähtöä meditoin ja pyysin enkeleitä avuksi minulle sekä Petterin turvaksi viemään hänet Valoon. Petteri liittyi meditaatiooni ja käpertyi sängyllä pääni ympärille. Hain hänelle kaupasta hänen herkkujaan ja kiitin häntä yhteisistä vuosista ja kaikesta siitä ilosta ja rakkaudesta, jonka hän oli tuonut elämääni. Lääkärissä nukutuspiikin saatuaan Petteri nuolaisi minua kädestä ja käpertyi sitten korinsa suojaan. Kun Petterin henki jätti ruumiin, toimenpidehuoneen valot sammuivat hetkeksi ja palasivat taas päälle. Tiesin, että Petteri oli siirtynyt eteenpäin. Jäin silti pitkäksi aikaa itkemään Petterin ruumiin äärelle. Tuntui siltä, että pala minua kuoli Petterin mukana. Itkin koko illan ja yön. Jossain vaiheessa iltaa Petteri kävi hyvästelemässä minut ja kertoi, että hänellä on kaikki hyvin. Oli helpottavaa tietää, että Petteri oli päässyt kärsimyksistään, mutta siilti minun täytyi käydä oma suruni loppuun. Ja niin itkin sängyssäni sikiöasennossa. Luulin pakahtuvani, ja vessapaperiakin kului rullatolkulla. Mutta niin vain joskus aamuyön tunteina tuntui siltä, että suru oli nyt käsitelty. Nukahdin levolliseen uneen ja nukuin pari tuntia. Herättyäni olin valmis luopumaan Petterin tavaroista. Pesin ne ja lahjoitin HESY:lle. Jäljelle jäi ainoastaan valtava kiitollisuus ja rakkaus.

Siispä. Suru ei tapa. Sen kohtaaminen vaatii kuitenkin rohkeutta. Mutta suru voi olla myös kaunista. Suru kertoo siitä, että olen menettänyt jotain itselleni tärkeää. Lemmikin, ystävän, työpaikan, rakastetun, unelman, terveyden. Mitä enemmän rakastin, sitä kipeämpää menetys tekee. Silloin on lupa surra. Vetäytyä omiin oloihinsa, olla hiljaisuudessa. Antaa kyyneleiden virrata. Samalla voi tuntea myös elämän kauneuden. Kuten Sielun Veljien Laulussa lauletaan:

“Minä kietoudun surujen sisään. On niin kaunista, kaunista, kaunista. Tätä minulta ei kukaan voi riistää. Mä olen maksanut kaiken.”

Tänä itsenäisyyspäivänä aion olla rohkea. Kohtaan suremattoman suruni. Toteutumattomat unelmani.  Haavani ja pettymykseni. Ja itken. Tanssin surujeni kanssa. “It’s my party and I cry if I want to.” Kun olen surrut suruni loppuun, sydämeni valo saa taas loistaa hieman entistä kirkkaammin. Kun olen surrut suruni, olen entistä vahvempi ja suuntani piirtyy edessäni entistä vahvempana. Tunnistan tarpeeni entistä selkeämmin. Ja niin voimani kasvaa. Surun jälkeen voin jälleen valita ilon. Suru ja ilo eivät ole toisensa poissulkevia tekijöitä vaan pikemminkin kolikon eri puolia. Kun sallin itseni kokea surua, myös ilo vahvistuu. Ja energiani vahvistuu, kun suru ei enää vie voimiani.

 

Lisää kirjoittajalta Himalajan Nauru/Liisa Korhonen

Suru, opettajani

Onko teillä tunteita, joiden kohtaaminen pelottaa tai tuntuu vastenmieliseltä? Minulle tuo tunne...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.