SURU JA IRTI PÄÄSTÄMINEN

Saatoin eilen 12.3.2018 rakkaan Sandra koirani viimeiselle matkalleen. Olen rakkaan Sandra koirani kanssa taivaltanut tätä elämää 10 vuotta, hän tuli minulle kun oli täyttämässä kohta 4 vuotta. Rakastuin häneen heti. Kultaisen värinen koira, sydän täynnä kultaa. Enkelikoira, oma suojelusenkelini.

Näiden 10 vuoden aikana olen käynyt elämäni suuria haasteita, ja näiden aikana tämä pieni rakas olento on aina ollut uskollisena tukenani, apuna, vierellä, rakastanut pyyteettömästi minua koko sydämellään ja ottanut vastaan rakkauttani. Olemme saaneet olla jokainen päivä lähekkäin, suukotella toisiamme, joka on meidän lempipuuhaa. Olemme saaneet käydä luonnossa, jota rakastamme ja Sandra on saanut juosta vapaana haistellen hajuja, sitäkin hän rakastaa.

Hän on ollut ja on rakkain ystäväni. Ja tulee sitä aina olemaan. Koira joka on koskettanut minua niin syvältä soluista saakka. Joka on avannut sydäntäni auki. Joka on hoitanut minua. Joka on auttanut minua jaksamaan vaikka muuten olisi tuntunut et luovutan.

Nyt kun muutin uuteen asuntoon ja voin todella hyvin, seison omilla jaloillani omassa voimassani, rakkaani ilmoitti viime viikolla haluavansa lähteä. Hän ei jaksa enää. Hän on väsynyt. Hän on pitkään yskinyt. Ja viime aikoina ei jaksaa kovinkaan enää kävellä lenkkejä muuta kuin käydä hätänsä hoitamassa. Hän ei ole terve.

Kun ilmoitin hänelle viime viikon keskiviikkona: sinä rakas Sandra saat lähteä. Minä annan sinulle luvan lähteä. Päästän sinusta irti. Rakastan sinua. Uskalla sinäkin päästää irti. Kerro minulle kun aika on oikea, niin minä tiedän. Sitten minä teen sen kaikista vaikeimman ja suurimman elämäni päätöksen, jonka olen tähän mennessä tehnyt. Ei mennyt kauaa, Sandra ilmoitti haluavansa lähteä. Katsoi ovelle monta kertaa, ilmoittaen et nyt on aika. Ei halunnut ulos, oli pissannut ja kakannut. Hän vaan halusi lähteä.

Minua on valmisteltu tähän päätökseen ja tähän kokemukseen jo vuoden ajan. Olen kiitollinen, että jo aiemmin sain kohdata kuoleman pelkoani ja olen saanut aikaa tehdä irti päästöä rakkaasta koirastani.

Olen kiitollinen, että toinen itse kertoi minulle halustaan lähteä niin suoraan, ja kun lähdimme tänään eläinlääkäriin, hän oli lähdössä täysin tyynenä ja rauhallisena, odottaen jo että hän pääsee rauhaan, jossa kipua ja sairautta ja väsymystä ei ole. Yleensä hän ei ole eläinlääkärissä rauhallinen, nyt oli. Hän tiesi, hän näytti kaikin tavoin että nyt on aika, ja sen että minäkin olen valmis nyt kohtaamaan tämän kaiken surun hänen lähdöstään.

Kun hän oli lähtenyt kehostaan, tunsi suuren vapautuksen ja helpotuksen tunteen. Hän on minulle todella kiitollinen ja edelleen aistin hänet rinnalleni. Lopulta kuolemaa ei edes ole, on vain siirtymä ja muunnumme eri muotoon. Sielujemme välityksellä kommunikoimme aina.

Kiitos rakas aivan kaikesta, olet maailman ihanin pikku olento! Ja kosketit niin minua kuin moniakin muita. Jatkamme matkaamme nyt erilailla yhdessä, mutta kuitenkin jatkamme. Yhteytemme säilyy aina. Rakasta sinua.

Tämän menetyksen myötä ja sen myötä että minun täytyi ottaa vastuu kaikista suurimmasta päätöksestä elämästä: päätös, päättää toisen elämä. Se tuntui aluksi kauhistuttavalta ja maailman pahimmalta asialta. Mieleni epäili kuulinko, tunsinko ja aistinko oikein että Sandra todella haluaa lähteä ja on oikea aika. Mutta jokainen päivä sain Universumilta ja Sandralta vahvistuksia asiasta, on todellakin oikea aika. Minun on nyt vihdoin aika luottaa itseeni ja omaan intuitioon.

Suru, mitä tästä tapahtumasta on noussut, on jotain aivan ennennäkemätöntä ja syvää mitä en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Tunsin, kuinka osa minusta irroitettiin. Tunsin ja käyn tietynlaista sisäistä kuolemaa läpi. Olen joutunut/saanut kokea Sandran kuoleman myötä tyhjyyden tunteen silmästä silmään. Sukeltanut mustaan syvään mereen, ja avautunut syvälle surulle joka tuntuu että hukuttaa minut allensa.

Miten tärkeää tämä opettaa minulle irti päästämisen taidosta. Opin päästämään irti ennen kun toinen oli vakavasti sairas, opin päästämään irti eläimestä joka on paras ystäväni ja meidän suhde on äärimmäisen syvä ja se rakkaus on ääretöntä, pyyteetöntä. Olemme jakaneet kaiken yhdessä. Mutta silti, minun tehtäväni oli kunnioittaa toisen päätöstä halua lähteä. Minun tehtäväni oli päästää toinen valon puolelle, ennenkuin häneen sattuu liikaa. Hän halusi että saamme kumpikin päätöksen fyysiselle matkallemme, jossa voimme vielä iloita yhdessä.

Tässä hetkessä olen todella ylpeä itsestäni ja kyvystäni ottaa vastuu ja tehdä se mikä on oikein kaikille. On ollut hyvin tärkeää että elämässäni en kiinnity liikaa mihinkään ja luo odotuksia ja vaatimuksia miten asioiden kuuluisi mennä ja sitten vastusta jos asiat ei mene miten haluan. Tottakai olen kiinnittynyt elämässäni aiemmin tosi voimakkaastikin esim. Sandraan ja ex-kumppaneihin, mutta elämäni on halunnut opettaa minua päästämään ihan kaikista tukipilareista irti, jotta tilalle jää ainoastaan hengitys. Tyhjyys. Oleminen. Jotta, kun olen täysin tyhjä, kun ei ole enää mitään mihin tarttua. Ei mitään oljenkortta, ei ulkopuolista turvaa ja tukea, ei mitään- nothingness, emptiness..

Niin tämän jälkeen uutta voi tulla. Minusta ei ole enää jäljellä mitää vanhaa, samoin ulkopuolellani en näe enää mitään vanhaa. Tyhjä kangas.. nyt vaan elän hetki kerrallaan, hengitellen ja annan Universumin tuoda sitä mitä minulle on tarkoitettu.

Suru on tosi vaikea tunne, jota on helppo lähteä täyttämään kiireellä, syömisellä, tai muulla pakokeinolla. Mutta tärkeää on kohdata se kokemus itsessä ihan täysin. Antaa tilaa ja aikaa itselle suruprosessille. Antautua niille tunteille mitä itsessä, sisimmässä herää ja suostua kokemaan kaikki se tyhjyys.

Kävin rosenterapiassa tänään, ja tuntui oikealta ja hyvältä saada tukea omaan prosessiin, ku toinen ohjaa sukeltamaan sinne mereen, syvään, kokemaan kaiken niin syvästi. Rosenterapeutti myös ohjasi antamaan palleani hengittämään. Päästämään irti itse hengittämisestä, että minä luon sen itse. Koska pallea hoitaa hengityksen. Opettelin antamaan siis palleani hoitamaan hengityksen, etten itse osallistunut siihen. Tämä harjoitus sai minut tajuamaan, että minähän hengitän jokainen hetki, enkä luo itse sitä. Rosenterapeutti kysyi mitä sinulle jäi kaiken tämän jälkeen, kun koin itsekin että olen kuollut. Minulle jäi hengitys. Siitä tiedän että elän. Elämä elää minussa jokainen hetki.

Tästä minä jatkan eteenpäin suruprosessiani ja antamista surun hoitaa ja avata sydäntäni vielä suuremmalle rakkaudelle mitä olen koskaan kokenut. Suru hoitaa. Suru puhdistaa. Suru eheyttää. Suru avaa. Suru on lahja. Ja voinpa jopa nyt sanoa: että kuolema on lahja. Se ei ole lopullista. Se on vain siirtymä. Se on elämän kiertokulkua.

Elämä -kuolema- elämä kulkua jota käymme kaikki lävitse. Luovumme. Päästämme irti. Kuolemme sisäisesti. Menetämme rakkaita ihmisiä ja eläimiä ja asioita elämästämme. Ja sitten välillä synnymme uudestaan ja saamme kokea uutta ja ihmeellistä. Avaudumme rakkaudelle. Annamme rakkautta, vastaanotamme rakkautta ja taas tulee aika kun vanhaa lähtee. Ja kun vanhaa lähtee, uutta voi tulla. Näin se elämän virta kulkee. Kulkekaamme rauhassa, luottavaisin mielin ja sydämin virran mukana täydesti ilman vastustusta.

“Jokaisen sellaisen henkilön sisällä, joka uskaltautuu tunnistamaan ja kohtaamaan surunsa, asuu todellinen sankari.”

“The emotion that can break your heart is sometimes

the very one that heals it.”

– Nicholas Sparks

Loppuun vielä ystäväni runo:

Edessäsi kuljen, tunnetkin sen. 
Autan sua luopumaan, tuon sinulle lohdutuksen,
Katkaisen siteet raskaat, 
jotka hyväkses ei oo, 
kaikki raskas, tumma
tulen loimussa palakoon
Tilalle puhdas ja kaunis,
autuaasti tarjotaan,
Elämä kyllä kantaa, 
vaikka välillä luovutaan.
Vaikka sinuun sattuu, 
Olet sylissä rakkauden.
Sinä tiedät rakas lapsi,
on aika hyvästien ja kiitosten.
Tämä hetki tässä, kaikki rakas hyvin on, 
anna kyynelten virrata,
saat olla onneton.
Rakkauden sylissä saat olla ja levähtää.
Sinua kannetaan kyllä, 
et jää kiinni pimeään.
Sulaudut rakkauteen hiljaa, kuin itsestään
Ja jälkeenpäin huomaat,
ei ollut mitään hätää. ”

– Piritta Sipola

Lisää kirjoittajalta Rohkeutta astua omaan voimaan/Kaisa-Liisa Ahola

Tuomitsemisesta itsensä rakastamiseen ja arvostamiseen

Hyvin moni oppii jo varhaisessa vaiheessa tuomitsemaan omaa itseään. Meidän kasvatuksemme ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.