Surffaamassa 

Picture

Käytän taas samaa, osuvaa John Kabat-Zinn:n lainausta, kuin aiemmassa synnytystä käsittelevässä postauksessani. Surffaaminen aalloissa ja välillä isoissakin sellaisissa vaan tuntuu kuvaavan elämääni tällä hetkellä. Opettelen surffaamaan eli luottamaan elämään ja elämään hetki ja päivä kerrallaan, vaikka ympärillä on erinäisiä tekijöitä, jotka hieman aiheuttavat kaaosta ja mielen myllerrystä. Päivä päivältä lähestyvä toisen pienokaisemme synnytys (laskettu aika noin kahden kuukauden päästä)  ja siihen liittyvät seikat on niitä, jotka nostattavat sisäisiä aaltojani. Vauva on tainnut tulla opettamaan meitä jo hyvissä ajoin (ihan kun nyt sen vasta hokaisin!). 

Aikomuksenani on siis kotisynnytys, mutta asiassa on vielä monta muttaa ja vaikka olen valmistautunut synnytykseen jo raskauden alusta asti, en ole pystynyt tekemään vielä mielikuvaharjotuksia itse synnytyksestä. En nimittäin tiedä yhtään, onko minulla edes mahdollista synnyttää luonnollisesti alateitse vai joudunko sektioon, joka todennäköisesti olisi tässä tapauksessa suunniteltu. Rakenneultrassa (noin viikolla 21) nimittäin huomattiin, että istukkani on sen verran kohdunsuun edessä, että se estäisi luonnollisen synnytyksen. Olin hieman hämmentynyt, koska en ollut perehtynyt aihealueeseen tarkemmin. Hieman asiaa setvittyäni sain tietää, että tämä on hyvin yleinen tilanne tässä vaiheessa (jopa 30%:lla)  ja että yleensä istukka siirtyy myöhemmässä vaiheessa ylöspäin, pois kohdunsuulta. 

No, hyvillä mielin odottelin heinä- ja kesäkuun ajan seuraavaa ultraa, jossa tilannetta voitaisiin tsekata. Tiistaina kävimme sitten seurantaultrassa ja se päättyi omalta osaltani pettymyksen kyyneliin. Kokemus tästä tilanteesta oli monella tapaa karu. Koin lääkärin, joka minua käsitteli hyvin hyvin tunteettomana ja konemaisena. Hän totesi, että edelleen istukka olisi esteenä alatiesynnytykselle ja että aika epätodennäköisesti se siitä siirtyisi. Varasin uuden ultra-ajan toiselle lääkärille. 

Itkun ja pettymyksen kyynelien jälkeen aloin jälleen hieman selvittämään asiaa paremmin ja sain selville, että monesti istukan siirtyminen havaitaan vasta viikon 32 jälkeen ultrassa (itselläni on nyt viikko 30 menossa) kohdun kasvaessa. Toivoa siis todellakin on, mutta minkäs teet, kun perinteinen auktoriteettihahmo kertoo sinulle “totuuden” asiasta, josta sinulla ei ole mitään tietoa tai kokemusta. Nyt parin päivän jälkeen, kun olen saanut sulatella asiaa, olen tosi tosi luottavaisilla mielin synnytyksen suhteen, vaikkakin välillä surffailen asian kanssa. Minua ei haittaa se, vaikka synnytys olisi millainen, kunhan saisin terveen lapsen. Jotenkin se, että käy läpi vaikeitakin tunteita ja osaa hyväksyä ne, vahvistaa kummasti ja antaa uutta näkökulmaa elämään. 

Toinen seikka, mikä tällä hetkellä hieman kuumotuttaa sen lisäksi missä ja miten synnytän (kotona vai sairaalassa) on se, että meillä ei ole tällä hetkellä oikein paikkaa, missä synnyttäisin, jos synnytän kotona. Oman pesän rakentaminen ja omien tavaroiden ympärillä oleminen olisi tärkeää tässä vaiheessa, kun lapsi voi oikeasti syntyä milloin vaan (ja jos sektioon päädytään, niin se tapahtuu yleensä viimeistään raskausviikolla 38). 

Uuden kodin etsimisen suhteen olemme käyneet läpi taas monta vaihetta, monta unelmaa ja monta luopumista. Kun saimme aiemman kotimme myytyä toukokuussa päätimme, että menisimme toistaiseksi vuokralle, mutta koska muuton piti tapahtua nopeasti, menimme asumaan vanhemmilleni, jotka ovat olleet kesän mökkeilemässä. Hetken päästä tästä saimmekin tietää, että oman asunnon osto olisikin mahdollista ja kannattavaa ja aloimme etsiä yhtäkkiä omaa “unelmakotia”. No, sitä olemme etsineet tässä nyt 4 kuukautta, eikä ole löytynyt meidän kriteereihin sopivaa. Viime ajat olemme pyöritelleet yhtä taloa ees ja taas ja lopulta teimme siitä tarjouksen eilen. Tämä ei ollut mikään unelmakoti vaan enemmänkin koti, jossa voisi asua ainakin jonkin aikaa ja jonne pääsisi nyt “nopeesti asettumaan”.

Aluksi tarjousta ei hyväksytty, mutta aamulla saimme soiton, että se onkin hyväksytty ja huokaisin hetkeksi – kunnes taas tänä iltana, olemme todennäköisesti menossa sittenkin vuokralle…

Surffaukseenkin tottuu, mutta täytyy todellakin treenata sekä kehoa että mieltä, että se onnistuu. Tuntuu, että olen juuri nyt sen verran vahva, että kestän nämä vaihtelut, mitä ympäristöstä tuodaan ja samalla ne todellakin selkeyttävät meille ja perheellemme sitä, mitä haluamme ja mitä emme halua. Oli kyseessä sitten uusi koti tai jokin muu. Olemme tässä viiden vuoden aikana etsineet omaa paikkaamme ja oppineet valtavasti talon ostamisesta ja asumisesta. Niin terveys- kuin talousasioita ja tietenkin sitä, mitkä seikat ovat juuri meidän perheelle tärkeitä. Tämän viikon olemme selvitelleet talojen home-asioita ja tulossa siihen tulokseen, että (vähänkään) riskialtista taloa emme halua ostaa. Tässä kohtaa pitää varmaan luopua tietyistä talon ominaisuuksista, koska terveys tulee meille ykkösenä monessa asiassa.  

Unelmakoti siis antaa odotuttaa meitä, mutta me olemme tulossa – aika vain näyttää, milloin!

…Raportoin tilannetta – tai tilanteita 🙂

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Harmillista että sua koetellaan nyt juuri lähellä synnytyksen aikaa kun varmasti haluisi vain keskittyä sen suunnitteluun ja turvallisuuden tunteen vahvistamiseen. Mutta varmasti kaikessa on joku viisaus taustalla. Mekin etsimme asuntoa monta vuotta kunnes keväällä löytyi kaikki kriteerit täyttänyt koti. Toki kriteerit olivat hiukan selkiytyneet matkan aikana ja tuleva vauva vauhditti päätöksiä. Olen niin kiitollinen että emme ostaneet vanhaa rintamamiestalon puoliskaa joka vaikutti niin ihanalta mutta siinä oli kostea kellari. Ostimme aluksi aso-asunnon 2,5 vuodeksi kunnes sopiva rivari löytyi halutulta alueelta eikä tarvinnutkaan tinkiä omista tarpeista – hinnasta toki piti kilpailla. Aivan varmasti löydätte tilanteeseen parhaiten sopivan ratkaisun vaikkei unelmakotia tähän kiireeseen löytyisi. Kaikkea hyvää teille ja rentoa odotusaikaa. Itsellä enää noin 20 pv jäljellä synnytykseen ja olo on luottavainen ja hyvä. Kiitos paljon ihanasta blogista!

  • Kiitos kommentista! Juu, olemme tosiaan katselleen myös vanhempia taloja, joko rintamamiestyyppisiä tai vielä vanhempia. Niissä on omat etunsa ja riskinsä ja tosiaan kiireellä päätöksiä ei pidä tehdä. Uskon myös, että oma pidempiaikainen koti löytyy, kun aika on oikea. Meidän perheen motto on onneksi, että “tärkeintä, että ollaan yhdessä”, paikalla ei niin väliä 🙂 Tsemppiä sinullekkin loppuraskauteen ja synnytykseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.