Siruista kasattu täydellinen KRISTALLI!

On todella vaikeaa kirjoittaa, parisuhteestaan, jonka on kokenut itse pilaavansa täysin.

Tästä on jo vuosia, mutta on aika palata niihin aikoihin. Katsomaan omia tunteitaan silmiin ja kohdata sen ajan tunteet.

Kun lähden tuntemaan alkuajan tunteita parisuhteestani. Huomaan kaiken ympärillä olevien äänien herkistyvän ja kelloja tuntuu tikittävän yks kaks kovaa.

Sääriin alkaa tuntua puristusta ja niskani jäykistyy. Keho on pakannut tehokkaasti ne vuodet sisälleen, sen osaamalla parhaalla tavallaan.

Se alku aika ensimmäiset 10vuotta ovat parisuhteen osalta hyvin ahdistavaa, tukahdutettua ja kipeää. Olen niin onneton, yksin ja lisää vaan joka hetki tulee niskaan kannettaksi.

 

Kerron esimerkkivuorokauden.

Mieheni on tullut yövuorosta. Hän nukkuu. Lapset heräävät, hiivimme pois makuuhuoneesta, hiiren hiljaa keittiöön. Olen ihan lopen väsynyt, on jaksettava lasten takia,  kahvia kiehumaan ja sohvalle. Lapsille jokin piirretty, ettemme pidä kovasti meteliä tai herätä nukkuvaa isää.

Tunnen olevani turvassa kun hän nukkuu, vaikkakin välillä lapsien hiljaa pitäminen on haastavaa. Ovathan he lapsia ja eläväisiä. Toisinaan käymme kyläilemässä näinä päivänä kun kotona on oltava hiljaa. Asumme kaksiossa ja makuuhuone on olohuoneen vieressä. Kumpikin vaihtoehto on lopputulokseltaan sama. Mikään minkä teen päivän aikana ei ole hyvä. Saan niellä haukut ja väheksynnät joka tapauksessa. Jos olemme kotona en ole tehnyt tarpeeksi kotitöitä ja lasten leikkien jäljet ovat liikaa heräävälle isälle. Jos sitten lähden lasten kanssa pois ystävälle kylään, olen vain luuhannut ja kaikki kotityöt ovat tekemättä.

Joskus vuosia sitten oli muutama kerta jolloin puutuin näihin tilanteisiin, että tällänen saa loppua, turhaan. Joten alistui kohtalooni.

Hoidin kaiken ja mikään ei koskaan riittänyt, mikään ei ollut hyvin tai että olisin onnistunut. Kuulin vain siitä mitä oli vielä hoitamatta ja mikä oli mennyt pieleen.

Jaksoin siltikki toivoa. Sisälläni on aina ollut toivon siemen paremmasta. Monen monta vuotta jaksoin niellä, kuunnella ja jatkaa.

Sinne tunteisiin palaaminen koskee niin kipeästi sisälläni. Taitaa olla käsittelemättä se aika. Ne tunteet. Ne ovat vielä tämänhetkisen onneni edessä, täydellisen onnellisuuden tiellä.

Joku saattaa miettiä että hyi TÖRKEÄ mies, narsisti ja millainen isä jos kaikki ovat menneet noin, mutta itse koin tuolloin olevani syyllinen kaikkeen ja siksi kaikki toisen käytös koin sen oikeutetuksi. Koin että olin huono, epäonnistunut ja virheitä täynnä. Elämäni oli täynnä virheitä.

Syytin itseäni, olin uhri ja marttyyri. Minä en koskaan näyttänyt sitä pahaaoloapa  en kellekkää, urheana osoitin hyvin kulisseilla, että kaikki on hyvin. Ylpeänä kerroin kaikista hyvistä puolista, siihen on edelleen taipumusta, mutta opin ja kasvan itse koko ajan lisää.

Hoidin laskut, lasten hoidot, kaupassa käynnin, kotityöt, kävin töissä ja vaihdoin vuorot niin että mahdollisimman vähän olisi hoidon tarvetta. Halusin näyttää että KYLLÄ MINÄ TÄMÄN HOIDAN. No hoidinhan minä ja kannoin tyytymättömän miehenkin siinä sivussa.

Sisimmässäni oli se toivon kipinä jostain prinsessamaisesta ajatuksesta että joku pelastaisi minut vielä, joku prinssi valkoisen hevosensa kanssa. Veisi onneen ja iloon.

Niin ei käynyt.

Kukaan ei tullut, kukaan ei auttanut tai pelastanut. Isänikin kuoli ja vietiin pois. Isän kuoleman jälkeen äitini muuttui, kuin toiseksi Ihmiseksi. Ympärilläni oli joukko vieraampia ihmisiä kuin koskaan.

Se kodin painostava, ahdistava ilmapiiri oli ainut tuttu, turvallinen. Se oli tuttu mutta siihenkään en enää pystynyt pitkään. Se kaiken nieleminen, kantaminen ja hiljentyminen oli tulossa päätökseen. Se kattila olisi kohta täynnä. Tämän enempää pahaa oloa en enää jaksaisi kantaa, en vain enää suostuisi.

Jotain oli tulossa, tunsin sen. Se voima sisälläni sanoi että NYT RIITTÄÄ. Tämä kohtelu riittää. Tiedostin ettei enää kannata odottaa, että joku pelastaa tai tulee muuttamaan kaiken.

EI SE VOIMA ON TULTAVA MINUSTA, MINÄ LAITAN RAJAT

SE ei enää ollut yrittämistä tai anelemista. Älä nimittele tai ole mulle ilkeä. Mistä se toinen voi tietää loukkaavansa jollen kerro oikeasti että NYT RIITTÄÄ! SE LOPPUU NYT.

Sen lauseen jälkeen tunsin saavani happea. Tuli tilaa hengittää. Silloin päätin lopettaa nielemisen, hiljaisuuden ja kaiken kantamisen, mitkä eivät ole kannettavissani. Silloin päätin, että puhun ja kerron kaiken. Kaiken sen mitä suojelin ennen hiljentymällä. Suojelin “pahaa”, “pahaa oloa” ja annoin itseäni kohdella kaltoin.

Minä siis olin koko ajan osaksi syyllinen tilanteeseen, mutta nyt näin sen uudessa valossa. Näin että sallin itseni hajottamisen, runnelemisen ja alistamisen. Se on ihan yhtä järkyttävä vastakohta,  kuin sen toisen osapuolen “narsistin” ajautumisen umpikuja.

Tuosta pysäytyksen hetkestä on nyt 8vuotta ja olen ylpeä itsestäni, että puhun ja jaan nykyään elämääni, vaikka se on välillä pelottavaa. Mutta paljon pelottavampaa olisi palata sinne menneeseen malliin.

Tämän tekstin omistan minun parisuhteelleni, matkalla täydestä sirpaleiden siruista, eheyteen kristalliksi.

Fyysisesti samassa parisuhteessa, mutta täysin muuttuneessa suhteessa. Rakastaen täydesti kaikkea kokemaamme, se on saanut minussa ja hänessä vain enemmän täydemmin nivoutumaan omiksi itseksemme kulkemaan toisiamme tukien rinnakkain eteenpäin. Kaikki on mahdollista kun vain uskoo pohjimmiltaan hyvään kaikkista pimeimmälläkin hetkellä.

❤Eve

Lisää kirjoittajalta Sisimmän VOIMA / Eva-Lena

Siruista kasattu täydellinen KRISTALLI!

On todella vaikeaa kirjoittaa, parisuhteestaan, jonka on kokenut itse pilaavansa täysin. Tästä...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.