Sinä ansaitset kultaa..

Elämässä ei ole tärkeämpää ihmistä kuin sinä. Sinä olet itsellesi se tärkein, ainoa ihminen jonka kanssa kuljet koko elämäsi. Ainoa ihminen, kenestä sinun tarvitsee huolehtia koko tämän matkan ajan. Kuinka käy kun unohdat itsesi ja keskityt siihen, että muilla on lähelläsi hyvä olla? Kuinka käy kun päästät toisten ihmisten tarpeet itsesi edelle?

Lasket hiljaa kymmeneen, se ei enää auta. Tuntuu, ettet saa kiukkua pois päältä. Yksikin väärä sana, yksikin ääni saa sisimpäsi huutamaan vihaa. Olet sokea, et näe eteen, et näe taakse. Seisot paikallasi tai liikut. Joka puolella on mustaa, sameaa ja tummaa varjoa. Olet jumissa ajatusten virrassa ja lopulta alat toimimaan kuin ohjatusti. Se menee näin..

Aamulla heräät siihen, kun joku huutaa “Äitiiii..”, huomaat, että sinulla on vessahätä, mutta niin on lapsellakin. Hoidat ensin yhden potalle ja vaihdat toisen vaipan, kolmannella vaippa on päästänyt läpi ja lakanatkin joutaa koneeseen. Lämmität puurot, maidot, vellit, mitä lie. Avaat lastenohjelman, ääntä ei ole tarpeeksi, laitat lisää. Kahvin jos kerkeisi tiputtamaan ja siinä “odotellessa” vessassa.. Maidot pöydällä, siivoat, päivävaatteet ja uloskin tarvitsisi. Kaikki kolme huutavat. Kahvi on jo kylmää kupissa ja kohta olisi lounasaika. Söinkö mitään? Puhelin soi, lehtimyyjä, ei ymmärrä, etten osta, en kerkeä puhua, painan luurin kiinni.. Tarvitseeko joka päivä mennä ulos?

Nälkä huutaa sisälläsi, sinulla ei ole aikaa istua. Laitat ruuan kolmelle lautaselle, annat syötäväksi ja kaulurit kaulaan. Jos opeteltaisiin maitoa kupista ja yksi ei halua syödä.
Näet likaisen keittiön ja tunnet, kuinka puolison mielessä kasvaa ajatus keittiön siivoamisesta, vaikkei puoliso ole edes paikalla. Teet sen, ettei kukaan vain ajattelisi, että laiskottelet. Ainoa, joka niin voisi ajatella, olet todellisuudessa SINÄ ITSE! On aika nukuttaa lapset päiväunille, kolmas ei tahdo nukkumaan, kahdella pienemmälläkin kestää aikansa nukahtaa. Pyykkivuori kasvaa ja jos kahvia. Kaikki nukkuvat, vihdoin! Koira haukkuu ja kaikki hereillä.. En jaksa. Pidätelty huuto kaikuu vessan kaakeleihin, minuun sattuu. Milloin saan edes hetken?

Lopulta puoliso tulee kotiin ja pääset hetkeksi lepäämään, mainitset mennessäsi kasvavasta pyykivuoresta ja saat päällesi ryöpyn takana olevasta työpäivästä. Elämästä on tullut suorittamista! Viiden minuutin lepo ja jatkat rutiineita, lohduttamista, pyykkäämistä, siivoamista. Kodinhoidon suhteen avunpyynnöt tuntuvat katoavan tuulen mukana, jonnekkin kaukaisuuteen. Lopulta apu on enemmän lisätyötä ja koet, että kaikki on parempi tehdä itse. Olet saanut aikaiseksi tunnelukon riittämättömyydestä, eikä kellään muulla kuin sinulla ole keinoja sitä purkaa. Kukaan ei tule ja sano istu, ole hiljaa, lepää, minä teen. Ja silloin..

Tuntuu kuin pala palalta huuhtoutuisin muiden toiveiden, haaveiden, pyyntöjen mukana. Eikä minussa kohta ole jäljellä kuin pelkkä kaunis kuori, joka osaa vain vastata toisten toiveisiin. Pirstaloidun ajatusten virtaan, ainoa pyyntö mikä soi päässäni, sinä pystyt, sinun täytyy, sinä olet lapsia halunnut, olet halunnut tämän kaiken. Tässä on unelmasi, haaveesi.. Hajoan huutona pimeyteen.

Makaan sängyllä ja tuijotan kattoon, kysyn itseltäni, mitä haluan, mitä tarvitsen, kuka olen? Tärkeitä kysymyksiä, kysymyksiä joita jokaisen meidän on hyvä tehdä itsellemme välillä. Sillä me muutumme tahtomattamme, joka hetki. Tapaamamme ihmiset, näkemämme uutiset, kaikki muokkaavat meitä johonkin suuntaan, tahdomme sitä tai emme.

Reilu vuosi sitten, minä en osannut vastata yhteenkään kysymykseen aidosti. Vastasin, olen äiti, sairaanhoitaja, vaimo, nainen, sisko, tytär.. En vain tiennyt enää kuka todella olen. Mitkä ovat minun haaveeni, unelmani, todellisuuteni. Olin totaalisesti kadottanut itseni.

Rakastuin Jari Sillanpään kappaleeseen -Sinä ansaiset kultaa. Lauloin sitä usein töihin ajaessa ja mietin, miksi se tuntuu niin tutulta? Kenelle minä sitä laulan? Ja ymmärrän sen nyt, lauloin sitä itselleni. Olin unohtanut itseni, kaikkien muiden toiveet ja tarpeet olivat täyttäneet arkeni. Olin ajoutumassa hukuttavaan suohon. Onneksi sisäinen ääneni oli herätetty. Sinä päivänä kun huusin maailmankaikkeuteen kysymyksen: “Miksi me olemme täällä?” Alkoi vastauksia tippumaan eteeni.

Olemme täällä jotain syystä, jokainen omana itsenämme kulkemassa elämän polkua, joka johtaa meitä kohti päämäärää. Minulle alkaa pikkuhiljaa aukeamaan uusi maailma. Maailma jossa minä olen elämäni päätähti. Tuon kysymyksen jälkeen, aloin löytämään tarpeen muutokselle. Halun muuttaa maailmaa, itseni kautta. Löysin ihanan ihmisen, jonka kurssin kautta sain kiinni taas halusta elää elämääni. Iso kiitos siitä kuuluu, Heli Heiskaselle, jonka kurssi: Intuitiivisen parantamisen koulutus, antoi minulle “vauvan kengät” matkalle tähän suureen maailmaan kohti itseäni. Lisäksi haluan kiittää tässä samalla ex-miestäni, joka mahdollisti matkan, yhdessä vanhempieni kanssa. Ja lapsiamme, jotka ovat upeasti antaneet äidille luvan levittää siipiään ja lähteä lentoon.

Sisälleni on syttynyt palo, jota ei niin vain pysty sammuttamaan. Ajoittain käy kumminkin niin, että unohdan kuunnella sitä paloa, joka sisälläni nykyään huutaa: Sinä ansaitset kultaa. Mutta nykyään se on vain pieni hetki ja itseään kuuntelemalla löytää vastauksen.

Kaikki on tapahtunut oikealla hetkellä, juuri sillä tavalla miten on tarkoitettu. Tämä matka ei ole ollut helppo, enkä olettanutkaan sen olevan. Tähän astisessa matkassa vaikeinta on ollut sanoa ne sanat, kertoa ne tunteet, mitkä ovat totta. Mitkä ovat minulle todellisuus. Ja pahin syyllistäjä, syyttäjä tähän kaikkeen olen ollut minä itse, minun niin sanottu egoni.

Sä petit muut, petit lapsesi, miehesi, perheesi. ITSESI!

Vaikeinta se oli kertoa puolisolle, että hänestä tulee se entinen. Sen jälkeen edessä oli surua, joka kesti aikansa. Surun jälkeen tuli viha ja pettymys. Asuimme samassa talossa ja kaksi itseensä sekä toisiinsa pettynyttä ihmistä törmäsivät toisiinsa. Jouduimme yksikaistaisella tiellä törmäyskurssille ja vaikka kuinka yritimme päästä toisistamme ohi, egot tarttuivat jokaiseen pieneen virheeseen kiinni ja aika ajoin talomme sisällä oli ukkosmyrsky.

Mikään ei onnistunut, toisen näkeminen muistutti kaikesta, käsittelemättömät asiat nousivat uudelleen ja uudelleen pintaan. Epätoivo meinasi välillä viedä voiton ja minä kaipasin vain hiljaisuutta. Hiljaisuutta ja rauhaa olla lasten kanssa läsnä olevassa hetkessä, lasten, jotka läsnä olon taidon osaavat erittäin hienosti, joka solullaan.

En halunnut, että lapsiin enää sattuu kertaakaan minun kipuni. Kolme herkkää lasta kaikkien tuntojen tuntosarvet pystyssä aistivat äidin ja isän pahaa oloa, surua ja vihaa. Nuo pienet herkät ihmisen, joita niin kovasti halusin suojella. Lopulta jaoimme lasten kanssa vietetyn ajan, tein kaikkeni, etten olisi samaan aikaan kotona lasten isän kanssa. Ja kun olin ja olen lasten kanssa neljästään aurinko paistaa kodissamme, hymy on herkässä. Olemme lähekkäin, sylitellen hassuttelemme ja nautimme siitä, että saamme olla siinä hetkessä yhdessä.

Silloin tietää, että on tehnyt oikean ratkaisun kun on hyvä olla. Ei kaipaa toista ja voi haikeudella, mutta onnellisena katsoa sulkeutuvaan oveen päin. Kaipasin muutosta, halusin muutosta ja sain sen. Nyt en voi kuin luottaa koko sydämestäni, että päätös on oikea ja virta kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Tänään en ole kuuro itselleni, hyväksyn itsestäni taas enemmän ja ymmärrän, ettei minun  tarvitse olla täydellinen jotta voin rakastaa itseäni. Rakastaa itseäni, oli menneisyyteni mikä vain, tuo tulevaisuus mitä vain. Tällä hetkellä, tässä, rakastan itseäni ja muistan joka päivä katsoa itseäni silmiin, kysyä miten voit? Mitä haluat? Ja kuunnella myös vastaukset, sillä MINÄ ansaitsen kultaa!

​-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana

Aamu ilman puuroa

Kun, joka aamu aloitat päivän samalla tavalla; naama nätiksi, hiukset suoriksi, kahvinkeitin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.