Satuprinsessaa ei oo! Osa 2.

Henkisestä kivusta, fyysisiin oireisiin.

“..Satuprinsessaa ei ollutkaan. Vain pieniä hyviä hetkiä, jotka sä itsekin kai nyt näät.

Ja kun viimein sä ymmärrät, silloin jo myöhäistä on..”

On kevät 2015; “Koitan vaientaa äänen sisälläni. Muuttaa pahan olon tekemiseksi, siivoamiseksi, joksikin..näkymättömäksi! Poistun hiljaisuuteen, istun lattialla kodinhoitohuoneessa, kädet korvillani. Lopulta en pysty enää pitämään sitä sisälläni, vaan huudan, huudan pahaa oloa.  Minua ahdistaa ja minuun sattuu, liikaa. Minusta tuntuu, ettei kukaan kuule minua, kukaan ei ymmärrä minua. Puolisoni ei ymmärrä minua, en ymmärrä itsekkään.

Minä olen puhunut ja puhunut tunteistani, haluistani, tarpeistani. Silti sanat jäivät usein kuin ilmaan, roikkumaan minun ja ymmärryksen välille. Aivan kuin kukaan ei ottaisi sanojani vastaan, kuin kukaan ei ottaisi minua tosissaan.

Lopulta kadotan tarpeeni, haluni ja tunteeni. Aivan kuin ne lipuisivat koskemattomiin. Tuntuu kuin olisin jäänyt kaltereiden sisäpuolelle ja maailma olisi ollut jossain kaukana, häkin toisella puolella. Koskemattomissa. Kodistamme tulee minulle häkki, jonka sisälle olen tukehtumassa. Kodissa, joka on vieraan silmille aina siisti ja järjestyksessä. Kodissa, jossa meidän oli tarkoitus asua yhdessä, vielä vuosia. Minua ei kuultu..”

Suljin äänet pahasta olosta sisälleni.
Tyydyin kohtalooni ja “totuuteen“, joka ei ollut minun. Muiden sanoihin:
“Pikkulapsiarki! Tottakai parisuhde kärsii!”
“Muillakin on ongelmia!”

-Kyllä tästä selvitään.-
“Osaansa täytyy tyytyä!”
“Ei ne muidenkaan suhteet aina niin..”

..niin tai näin..

Minua ahdisti, aloin inhoamaan kotiani ja silti sulkeuduin sen sisään. Halusin sulkeutua ulkomaailmalta, joten jäin sisään ja suljin jopa ikkunoiden verhot. Samoihin aikoihin naapurissa erosi pariskunta, viikko siitä seuraavat naapurit toivat esiin eron. Ja vuoden päästä, erosivat näiden kahden edellisen talon välissä olleesta talosta pariskunta. Sanoin sitä erovirukseksi ja toivoin, ettei se erovirus tulisi meille.

PELKO!

Jonka naapureiden tapahtumat nostivat mieleeni, oli kuin iso kirkonkellon kumaus päässäni. Tiesin, että jotain oli jo tapahtunut! En vain ollut tätäkään asiaa valmis myöntämään. Kuka nyt myöntäisi, että koko oma elämä tuntui vieraalta? Toisten toiveiden mukaiselta? Joltain jota ei halunnut enää elää!

Oli liian myöhäistä paeta, suljin korvani kellon lyönneiltä. Puollustelin suhdettamme päässäni, itselleni, muillekkin. Meillä on hyvä, teemme asioita yhdessä, rakastamme toisiamme, rakastamme, rakastimmeko? Ehkä rakastammekin, mutta entä itseämme? Minun ei ollut hyvä ja vaikka hälytyskellot soivat joka suunnasta, suljin korvani yhä uudestaan.

Tunteeni alkoivat muuttua oireiksi kehossani. Vasemman rinnan kohdalla paine, kuin sydänalassa. Ajoittain tuikki ja välillä voimistui, joskus kasvoi paineeksi. Kuin rintakivuksi tai tunteeksi, etten saisi happea. .. en kiinnittänyt tunteeseen sen kovemmin huomiota. Kunnes olimme metsänsiimeksessä kurssilla ja kysyin tunteesta ohjaajaltani. Hän nosti esiin sen, mitä olin päässäni pyöritellyt, ERO! En halunnut uskoa, en halunnut kuulla, joten kohdistin ero tarpeen työhön.
Oireita tuli lisää, vasemman käden pakotus. Vasen puoli niskasta meni jumiin. Vasen pohje oireili.. aina vain vasen puoli. FEMINIININEN PUOLI! Lopulta tuli sanat vastaan, etkö uskalla olla nainen? Etkö seiso omilla jaloillasi? Kiellätkö itseltäsi jotain?Kielsin, en ymmärtänyt itseäni. En ollut kuunnellut ja kun kipu muuttui niin kovaksi, ettei sitä voinut enää olla ymmärtämättä myönsin. En voi vain kuunnella muita ja tehdä niin kuin muut tekisivät. On tullut aika kuulla se mitä minä haluan!Pohkeeseen kerkesi alkaa kasvaa laskimotukos, noin 20cm. Jos se olisi kerennyt keuhkoihin, olisin voinut sanoa hyvästit.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta! Olin saanut saman viestin jo aiemmin 2007, samanlainen tilanne. Suhde, jossa minun tarpeeni eivät täyttyneet. Suhde, josta olisi ollut hyvä lähteä jo aiemmin. Minä jäin! Molemmissa tilanteissa miehet ovat olleet hyviä, kilttejä ja lempeitä. Mahtavia ihmisiä! Minulle hyviä.. YSTÄVIÄ! .. Jotain puuttui!

Tuli aika, jolloin suljin tietoisesti suuni ja avasin samalla itselleni mieleni, tunteeni, tarpeeni. En puhunut muille, vaan tutkin itseäni. Annoin kuvan, että kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Halusin olla varma mitä tunnen, varma mitä haluan. Ja kun avasin suuni ja sain päälleni samat puollustelut kysyin:

MIKSI?

Miksi minun tarvitsisi olla kuin muut tai elää kuin muut parisuhteissaan? En halua, en jaksa, en enää voi. Minä en halua lapsilleni lapsuutta, jossa vanhemmat riitelevät, jossa vanhemmat ovat keskenään onnettomia ja jossa toinen tai molemmat haaveilevat jostain muusta, kuin siitä, mitä elämä heillä tällä hetkellä on. Minä en enää halua! Minä haluan olla onnellinen tänään, tässä ja nyt! Mieleltäni, ajatuksiltani, tunteiltani, joka solultani! Ja olen sitä mielummin yksin, kuin ihmisen kanssa, jolle en ole satuprinsessa olemalla vain minä!

Olin kadottanut tasapainoni, myöntynyt huolehtimaan muista, keskittynyt kyllä terveelliseen ruokavalioon ja liikuntaan, mutta naisellinen puoleni oli täysin hukkunut. Ja lopulta viesti pääsi ajatuksen tasolle, saapui ymmärrys ja löytyi keino. Oli aika päästää irti pahasta olosta, aika lähteä kulkemaan tietä, jossa ei olle pahaa oloa.

Ensin olin myöntänyt itselleni kaiken sen, mitä olin kieltänyt. Etsin ne asiat mitkä tuntuvat hyviltä. Aloin kuuntelemaan itseäni entistä enemmän ja ennen kaikkea oli pysyttävä itselleen läsnä olevana. Annettava itselleen lupa olla SE JOKA OLEN, ja ennen kaikkea juuri sellainen NAINEN, kuin todellisuudessa tuntee olevansa. Oman elämänni SATUPRINSESSA!

Sitten tuli aika kertoa sisimmistä tunteistaa muille, läheisille, puolisolle, perheelle, ystäville… PITKÄ TIE! Mutta jokainen askel tällä tiellä on kannattanut. Jokainen askel on ollut tärkeä. Välillä olen astunut ojaan, ajoittan livennyt ja kaatunut mutaan. Hetkittäin saanut juosta kuivaa tietä, kunnes on taas tullut rankkasade, joka on sekoittanut kaiken.

Mutta nyt olen matkalla, matkalla kotiin. Vielä minulla on paljon opittavaa ja kuultavaa.. Kipuja on, tunteita on. Pettymyksiä on ja niitä tulee matkalla lisää.. Osaanko kuunnella niitä ja olenko oman elämäni satuprinsessa? Siitä jatkaa seuraava luku.

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana

Aamu ilman puuroa

Kun, joka aamu aloitat päivän samalla tavalla; naama nätiksi, hiukset suoriksi, kahvinkeitin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.