Sairastua vahvuuteen

Siinäpä se. Vahvuuteenkin voi sairastua. Olen siitä elävä esimerkki, monen muun joukossa.

Mietin myös, että vaati ihan järjettömän paljon, että myönnän sen, ja myönnän että olen heikko, en jaksa ja tarvitsen apua.

Mun suusta sen sanominen on jo tilanne, että on aika oikeesti, aikuisten oikeesti rankkaa. Nyt alan itsekin hyväksyä ja sisäistää sen.

Olenkin blogissa jo hiukan availlut viime, ja kulunutta vuotta. Tässä lyhyesti, ja mitä sen vahvuuteen sairastuminen tuo mukanaan.Lähdin home-evakkoon vuoden 2016 keväällä, asuttuani väliaikaisesti lapsuudenkodissani 4kk. Tuona aikana painoni tippui, jouduin tiputukseen ja olin muutenkin heikkona. Lopulta itsetuhoisten ajatusten takia lähdin ja jätin kaiken taakseni, tavaroineen. Myin läppärin ja kamerankin, koska oireilin ihan kaikesta. Pankkikortin ja silmälasit jotenkin onnistuin jättämään itselleni.

Oltuani 3 viikkoa asunnoton, päädyin toukokuussa 2016 erään kimppakämppän olohuoneeseen asumaan, sohvan taakse kirjaimellisesti. Ja parvekkeelle myöhemmin kesällä huonon ilmanvaihdon takia. Lopulta lähdimme kaikki tuosta asunnosta elokuussa 2016.

Tätä kirjoittaessa siitä on kohta 13kk.


Koko puolentoista vuoden aikana olen ollut 46 eri yösijassa (mukaanlukien mm. Sibeliuspuisto teltassa kesällä, metsä, varasto ja parvekkeella noin 3kk). Suomea on tullut kierrettyä 14 eri paikkakunnalla. Omaisuuteni – no, sen olen useaan kertaan homealtistuksen jälkeen heittänyt pois, ja ne mitä on jäljellä ollut, on kulkenut mukana milloin kestokasseissa, nyt rinkassa, joka on suojattu muovisäkillä.Vaatteet altistuneet useaan kertaan homeelle niin, etten ole niitä voinut käyttää. Pois on heitetty tai kiertoon. Pesua on kokeiltu – usko pois – kaikilla mahdollisilla kikoilla. Ei toimi pesu ei, ei mun herkkyydellä. Tälläkin hetkellä on päälläni uusimman ystäväni liian isot legginsit ja paita, sekä miespuolisen ystäväni ylisuuri fleecetakki kun ei ole muutakaan. Vaelluskengät on ainoat kengät, jotka omistan ja niistäkin irronut lenksuja. Ei ole varaa korjauttaa, enkä edes halua.

Öitä olen viettäny 0vrk – 3vk samassa paikassa. 0 vrk siksi, että kerran jos toisenkin on käynyt niin, että paikkaan saapuessani en ole voinut siellä nukkua sisäilmaongelmien vuoksi. 3 viikkoa yhtäjaksoisesti on pisin aika yhdessä paikassa. Useimmin on kuitenkin ollut 2-3 yötä samassa. Se on, aika rankkaa. Ja omaisuus kulkee mukana. Nilkan vaurion vuoksi en ole voinut edes kuskata kaikkea itse, tai olen useasti joutunut jättämään osan tavaroista (ruoista) pois.

Keväällä 2017 kuljin vielä keppien pari kk kanssa, samaisen nilkan vaurion vuoksi. Rinkan kanssa. Kyllä. Oli aika.. no. En sano mitään.

Kaiken tämän olen jotenkin ottanut vain osaksi elämääni, sulkenut tietoisesta mielestä kivun pois. Kieltäytynyt katsomasta realiteettiä. Kukapa ei olisi? Sopivaa asuntoa ei ole tuntunut löytyvän. Kaksi vuokrasin, vain huomatakseni viikon jälkeen  että eivät käyneet. Irtisanoin molemmat.

Oireita on, joka ikinen päivä. Oireettomat päivät tai oikeammin aamut kun herää oireettomana, on laskettavissa yhden käden sormin. Muistan kaksi täysin oireetonta, energista ja ihanaa heräämistä hyvällä ololla koko vuoden ajalta. Kaksi.

Tässä välissä on tullut juostua eri luukuilla ja lääkäreissä, oikeaa diagnoosia saamatta, ymmärrystä vaille oireistani. En ole saanut sellaista tukea ja apua mitä tarvitsen, joten olen lakannut sitä edes pyytämästä julkiselta taholta. Jouduin hiljan kuitenkin tilanteeseen, jossa apua oli pakko pyytää, uudelleen, kun traumaperäinen stressihäiriö aktivoitui. Luulen sen olleen taustalla koko vuoden, mutta nyt “lasi täyttyi yli”.

Nyt painiskelen sen kanssa, voinko pyytää apua ja milloin, ja miksi. Miksi edes pitäisi olla suurempi syy pyytää apua, kuin että siltä tuntuu? Kun luen tarinaani (tämäkin vain pieni pintaraapaisu kaikesta mitä kertomukseni alla on tapahtunut, siis todella pintaraapaisu), en ymmärrä miksi edes pohdin avunpyyntöä. Se on iskostunut erään henkilön toimesta alitajuntaani. “Kyllä mä pärjään”.  Tekisi mieli sanoa kirosana.

En muuten pärjää, enää. En suostu uskomaan moista hölynpölyä, että pitäisi pärjätä yksin. Entä, kun ei vaan pysty? Missä raja menee?

​Mulla tässä.

Kaiken jälkeen.. kaiken jälkeen alan olla niin revitty auki, haavoilla, sydän verillä, etten kykene enää jatkamaan matkaa itse. En vain kykene. Mieli huutaa muuta, mutta tiedän että on aika kääntyä ja mennä takaisinpäin. Myöntää olevansa rikki, ja haavoilla.

Kun kävelee kauppaan kerättyään koko päivän voimia siihen, ostaakseen alle 4,28 eurolla ruokaa pärjätäkseen kyseisellä päiväbudjetilla taloudellisesti loppukuukauden edes jotenkuten tietämättä mistä tulen saamaan ensi kuun alussakaan rahaa, ja hajota kyyneliin jo matkalla kauppaan saati vihanneshyllyn edessä senttejä laskien; kun purskahtaa itkuun veljelle soittaessa, niin silloin tietää, että on jo perillä. On aika.

Kääntyä, ja pyytää apua, sieltä mistä saa oikeaa apua. Vaikka se on hirveän vaikeaa. Ja sanon, todella vaikeaa kaiken kokemani jälkeen.

Siinä minun tarinani. Nyt. Toistaiseksi. Sairaasta vahvuudesta ylös. Katsotaan, miten tilanne kehittyy. Tiedostaminen on ensimmäinen askel. Tästä eteenpäin miniaskelin, lempeydellä. Koska ansaitsen apua, ja tukea, luottamusta ja rakkautta. Luotan siihen.

Tämä avaus tuli yöllisenä purkauksena pohdittuani aiheita koko päivän ja ystävieni kanssa. Itkettyäni koko yön traumaani, luovuttaen ja antautuen avulle. Toivon, että kaikki kääntyisi parempaan, pian. Aina  voi toivoa.

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Valon tytär

Sairastua vahvuuteen

Siinäpä se. Vahvuuteenkin voi sairastua. Olen siitä elävä esimerkki, monen muun joukossa....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.