Saako lampunhengelle reklamoida?

Näin uudenvuoden alla puhutaan paljon manifestoinnista, uuden upean elämän visioimisesta. On aika tehdä lupaukset uudeksi vuodeksi, aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda itselleen unelmiensa elämä.

Kun tietoisesti luomme mielessämme kuvan siitä, mitä haluamme, ja lataamme sen täyteen intoa ja onnistumisen tunnetta sekä todella uskomme saavamme sen, alamme vaivihkaa, jopa itsekään huomaamattamme tehdä asioita, jotka hivuttavat meidät lähemmäksi tätä tavoitettamme. Elämä hoitaa loput ja yhtäkkiä huomaamme päätyneemme juuri sinne, mistä haaveilimme.

Disneyland castle and fireworks

Lapsena leikin usein ajatuksella, että löydän sellaisen vanhan lampun ja esiin tupsahtaa henki, jolta saa toivoa mitä haluaa. Päiväunelmoin usein, mitä kaikkea toivoisin. Voi sitä riemua, kun keksin sen toiveiden toiveen: toivoisin tietysti, että kaikki toiveeni toteutuisivat!

Myöhemmin, kun minulle alkoi selvitä vetovoiman laki ja ajatuksen voima, en voinut olla miettimättä, oliko jokin taikahenki sittenkin kuullut minua vai voiko minulla todella olla sellainen tuuri, että maailma on juuri sellainen, kuin toivoin sen olevan. Että kaikki toiveet toteutuvat.

Lapsena tykkäsin myös laulaa virsiä ja rukoilla. Taisin oppia sen isoäidiltäni. Aina välillä iltaisin juttelin Jumalan kanssa kaikenlaista. Kolmetoistavuotiaana ihastuin korviani myöten yhteen poikaan meidän luokalla. Olin niin rakastunut, että rukoilin Jumalan lisäksi myös Buddhalta ja varmuuden vuoksi vielä kiinaksi kiinalaisten jumalalta, että poika ihastuisi minuun. En kylläkään osannut kiinaa, mutta joku niistä jumalista taisi silti kuulla rukoukseni, koska pian se poika jo laittoikin minulle tekstarin, että ”no mä oon kusessa suhun”.

Tyttö, jolla lasipallo kädessä

Yläasteella meillä oli tyttöjen kanssa yhteinen vihko, johon kirjotettiin kaikkia poikajuttuja. Piirsin sinne kristallipallon, jonka sisään sai kirjoittaa toiveitaan – loogisesti päättelin, että koska ne asiat sitten näkyivät kristallipallossa, niiden täytyy toteutua. Ihan kylmät väreet juoksi pitkin selkää, kun myöhemmin luin niitä lyijykynällä tuherrettuja kuvauksia unelmieni miehestä – kuulostaapas tutulta!

Neljännen poikaystävän kohdalla näin jo aivan selkeästi, että hän on juuri pilkulleen sellainen, mitä olen pyytänyt. Silloin opin varomaan, mitä toivon. Viidennen poikaystävän suunnittelin tietoisesti ja jälleen sain, mitä tilasin. En sitä, mitä halusin.

Havahduin huomaamaan, että minulla ei ole mitään hajua siitä, mikä on minulle hyväksi. Haaveilin monenlaisista asioista, mutta usein kun niitä sitten sain, se ei ollutkaan sitä, mitä oikeasti haluan. Se ei ollutkaan jotain, mistä tulisi hyvä olo, tulisi oikeasti onnelliseksi.

Nainen kävelee kadulla kädessään värikkäitä ilmapalloja

Jos halusin matkalle, kuvittelin viidakoita tai aavikoita, ja pian löysin itseni banaanipuun katveesta tai kamelin selästä. Kaikki toki upeita kokemuksia, mutta mikään ei tuonut pysyvää onnea. Elämä pysyi loppuviimein ihan samana, minä yhtä ymmälläni. Toivoin ja sain. Toivoin ja sain. Toivoin ja sain. Pyörä tuntui pyörivän paikallaan.

Kun viimein kaikki toiveeni olivat toteutuneet, oli se yksi synkimmistä hetkistä koko elämässäni.

Tämä tapahtui Filippiineillä kesällä 2015. Olin päätynyt mangofarmille, keskelle upeinta luontoa paratiisisaaren viidakoissa. Elin santol-puuhun rakennetussa majassa, laaksossa vuorten välissä, lähellä valkoista hiekkarantaa ja turkoosia merta. Join raikasta vuoristovettä, söin hedelmiä ja kasviksia suoraan luonnosta, peseydyin solisevassa joessa ja katselin tähtiä.

Suunniteltiin suklaafarmia, että viljellään omat kaakaot ja tehdään niistä luomusuklaata. Sanoivat, että rakenna vaan majasi tänne, walang problema. Vaikka uskoin ajatusten voimaan, en olisi koskaan uskaltanut edes haaveilla näin kauniista asetelmasta elämässäni. Viimein minusta tuntui, että olin saapunut. Olin löytänyt. Koko elämäni olin tehnyt matkaa tähän pisteeseen ja nyt, nyt vihdoin, kaikki toiveeni olivat toteutuneet!

Autio hiekkaranta
“Meidän” biitsi Filippiineillä

Into alkoi kuitenkin pikkuhiljaa haaleta. Päivät seurasivat toinen toistaan samanlaisina vettä joelta kantaessa, avotulella kokatessa, mangoja syödessä, tähtiä katsellessa. Se oli äärimmäisen kaunista, mutta se oli kaikki mitä oli. Ei tämäkään ollut minua varten.

Kammottava tyhjyys nielaisi minut. Mitä seuraavaksi? Mielessäni ei ollut enää haaveen ripettäkään, ei unelman unelmaa. En keksinyt mitään, mitä olisin vielä voinut pyytää elämältä. Toiveiden kaivo oli ammennettu tyhjiin. Yhtäkkiä minulla ei ollut mitään suuntaa, ei mitään päämäärää. Miten voi olla, että minä en tiedä mitään siitä, mitä haluan, mihin kuulun?

Vaaleanpunaisia pilviä

Tajusin, että unelmat ovat kuin pilviä. Ne näyttävät ihanalta hattaralta, mutta kun ne viimein saavuttaa, niiden läpi humpsahtaa ja ne haihtuvat näkyvistä.

Olin umpikujassa. Makasin puumajassa peiton alla tyhjyyden saartamana. Pian palasin kaupunkiin sivistyksen pariin, mutta en pystynyt liikkumaan. Olin lamaantunut. Istuin neljän seinän sisällä ja mietin pääni puhki. Jos kerran voin toivoa mitä vaan, mitä minun pitäisi nyt haluta?

Kuvittelin olevani kaikkien mahdollisuuksien supermarketissa ja valikoivani sieltä askelia, joita voisin ottaa. Kaikki tuntui väkisin väännetyltä. Mistä minun pitäisi unelmoida? Mitä minun pitää täällä tehdä? Mitä täällä kuuluu tehdä? Voisinko saada kartan, jonkin oppaan, kiitos?

Odotin merkkiä taivaasta ja henkiopasta hakemaan, mutta mitään tai ketään ei ilmaantunut. Sain vaivoin pakotettua itseni koneeseen ja lennettyä viimein takaisin Suomeen. Siinä vaiheessa olin jo pahassa yliajattelukierteessä ja päämäärättömyysputkessa, hukkumaisillani ei-minkään runsauteen.

Mietiskelevä Buddha-patsas

Halu on kärsimyksen juuri, sanoo Buddha. Taidan tietää, mitä hän tarkoitti. Loputon haluaminen ei vienyt minua minnekään. Kun toiveideni lankakerä tuli päätökseen, jäi vain tyhjyys jäljelle.

Manifestointitaitoni eivät palvelleet sydäntäni tai sieluani vaan pelkkää egoani.

Tajusin, että olin aina toivonut jotain, mikä näyttäisi hyvältä ulospäin. Toivonut elämääni asioita, joilla voisin todistella muille, että minäkin osaan, pystyn ja voin. Toivonut asioita, joita ”kaikki” toivovat.

Minulla ei ollut mitään hajua, mitä minä haluan, koska en kai koskaan sitä edes todella kysynyt itseltäni. Ja jos kysyinkin, minulle vastasi itseni suojaksi rakentamani roolihahmo. Näin sinä näytät coolilta, se sanoi, ja minä pistin toivoen. Toivoin ja sain.

Naamiokasvoinen nainen loisteliaassa punaisessa puvussa

Aloin sitten istua itseni kanssa. Aloin istua hiljaa, liikahtamatta. Ainaisen haluamisen sijaan aloin kokea, aloin tuntea. Annoin elämän tulla luokseni sen sijaan, että olisin itse käännellyt kiviä sitä etsien.

Olinkin sitten taas oikein nokkela ja keksin” täysin turvallisen toiveen”, jota voisin aina huoletta käyttää, kun näen tähdenlennon tai puhallan synttärikakun kynttilät: haluan olla onnellinen.

Muutaman vuoden oltuani turvallisesti onnellinen käsitin, että eipä sekään yksin toimi – suurin kehityshän tapahtuu vasta siellä epämukavuusalueella. Siellä sattuu kuitenkin piilemään myös ne tunteet, jotka indikoivat, että pienen hetken ajan en ole täysin onnellinen, vaan joudun jännittämään, pelkäämään, huolestumaan, elämään epätietoisuudessa. Määritelmäni mukaan onnellisuus kun merkitsee ihanaa, seesteistä, järkkymätöntä mielenrauhaa.

Vaikuttaa siltä, että on toden totta parempi olla toivoilematta mitään. Minun on paras olla hiljaa ja antaa vain sielun puhua. Minun on paras kuunnella sen ääntä, intuition ääntä, sydämen ääntä ja seurata niitä. Toimia ennen kuin mieli ehtii väliin.

Kyllä, se sisältää hyppyjä tuntemattomaan ja kyllä, se sisältää epätietoisuutta ja nopeita käännöksiä, epämukavuutta, jännitystä, kompurointia, mutta olen varma, että se vie minut juuri sinne, mihin minun kuuluu päätyä.

Dance first. Think later.

Olen syvästi kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut. Ilman kaikkia niitä asioita en olisi nyt tässä. Ymmärrän kuitenkin niitä rikkaita julkkiksia, jotka toivovat kaikkien tulevan varakkaiksi, jotta he huomaisivat, ettei raha itse asiassa tuo sitä onnea. Sitä voi olla vaikea nähdä, sillä rahan puute vaikuttaa olevan monen onnea tuovan asian tiellä. Asiat eivät silti monestikaan ole sitä, miltä ne mielikuvissa näyttävät.

Joskus se, ettei toive toteudu, voi olla mitä suurin onnenpotku.

Uudenvuoden lupaukseni kuuluukin, että aion olla itselleni läsnä toden teolla. Kehon tasolla, sielun tasolla, en mieleni päätelmien syövereissä. Tahdon kuunnella kehoani ja tuntemuksiani, kuunnella intuition ääntä ja seurata sitä epäröimättä. Tiedän, että se vaatii rohkeutta, mutta vaatikoon. Olen valmis elämään.

Nainen puhaltaa kimalletta käsistään

Suosittelen sinullekin toiveidesi tarkistamista. Minkälaisista tarpeista toiveet todella ovat lähtöisin? Minkälaista aukkoa elämässäsi toivot niiden täyttävän? Mitä todella saat, jos saat, mitä tilaat? Mihin suuntaan elämäsi sen jälkeen kulkee?

On hyvä olla tiettyjä arvoja, prioriteetteja ja päämääriä, jotka ohjaavat suuntaa ja antavat päiviin merkityksellistä tekemistä. On kuitenkin hyvin tärkeää tietää, miksi on valinnut juuri nämä arvot, miksi kulkee juuri tätä määränpäätä kohti. Jos huomaa toiveidensa nousevan toisten toiveista, yhteiskunnan muoteista, näyttämisen halusta, peloista, kostonhimosta tai muista omituisista syistä, on hyvä hetki pitää pieni palaveri lampunhengen kanssa.

Voi olla, että mitä vähemmän syitä löytää, sen parempi. Usein oikeat asiat vain tuntuvat oikeilta.

Kompassi ja kartta

Voimistakoon tuleva vuosi sydäntemme ääntä niin, että osaamme kulkea oikeaan suuntaan. Tuokoon uusi vuosi meille upeita tilaisuuksia sekä rohkeutta tarttua niihin. Olkoon vuosi täynnä iloa, onnea ja kauniita kokemuksia!

Ihanaa uuttavuotta!

Rakkaudella, Sanna

Nainen ja tähtisadetikku

 

Lisää kirjoittajalta Ihmisnainen / Sanna Poikelus

Kuupisteestä pisteeseen piirtyy naisen elämä

Me naiset jos jotkut tiedämme, että elämä ei todellakaan ole suoraviivaista, tasapaksua...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.