Rakkaus

Joskus on mentävä kauas, nähdäkseen lähelle.
Lähemmäs, syvälle sisälle.
Sydämeen.

 

Ei ole itsestään selvää saada kokea pyytteetön hyväksyvä Rakkaus. Minulle ei ollut. Ja kun sen koin, en tunnistanut sitä. En ensimmäisellä kerralla, enkä ihan vielä seuraavallakaan. Tarvitsin monta tönäisyä, opastusta ja virhettä, löytääkseni rakkauden. Nähdäkseni valon.

Rakkaus sisältää paljon, rakkaus sisältää kaiken. Se sisältää myös surun, surun jota ei voi pestä pois. Sitä voi siirtää, muttei hävittää. Suru tulee aikanaan, se on surtava. Annettava kyynelten tulla, valua pois ja vapauttaa. Hyväksyä ja Rakastaa. Samoin käy myös vihan ja lopulta myös pelon kanssa. Ne on kohdattava, katsottava suoraan tunteitaan kohti, katsottava suoraan itseään silmiin. Hyväksyttävä, ymmärrettävä ja rakastaa.

Tänä vuona minä väsyin rakastamaan, väsyin rakastamaan sinua. Väsyin olemaan läsnä sinulle. Väsyin kuuntelemaan toista. Olin oppinut kuuntelemaan, antamaan aikaa ja olemaan läsnä. Koin, että annoin paljon, mutten lopulta saanut takaisin puoliakaan.

Silloin aloin hahmottamaan tekemääni harhaa. Olin kuvitellut, että kun annan muille, saan kaksinverroin takaisin. Samalla olin unohtanut antaa itselleni sitä, mitä eniten tarvitsin. Aikaa, huomiota, läsnäoloa, rakkautta. Vasta kun käänsin katseen itseeni, silloin löysin todellisen rakkauden.

Kiitollisuus ja mieletön lämmön tunne valtasivat minut eräänä päivänä, en osaa sanoa oliko tuo päivä kirkas vai harmaa, mutta kaunis tuo päivä oli. Kaikki tuntui upealta, ihanalta ja oikealta.

Hyväksyntä ja ymmärrys.

Valo ympäröi minut, valo joka palaa meidän jokaisen sisällä. Lapsen omainen ilo ja hyväksyntä. Aitous, elämän ilon kirkkaus. Se kesti hetken, sillä se oli alkua, se oli vasta välähdys. Tämän jälkeen tuli tummuus ja sukellus. Kokonainen tunteiden kirjo. Ajoittain epätoivo valtasi ja väsymys vei mukanaan, silti jostain toivo huusi ja pyysi vielä hetken uskomaan. Onneksi olin avannut korvani ja olin aiempaa valmiimpi kuulemaan.

Tuo tunne on suurin, aivan mieletön. Se on sellainen, jonka jokainen vanhempi saa lapseltaan. Aidon pyytteettömän, hyväksyvän rakkauden.

Kun tuo pieni ihminen, katsoo sinuun avoimesti ja kunnioittaen. Tuo ihminen on hän, joka on suurin opettajasi, lojaalein seuraajasi, kunhan vain annat hänen olla sydämesi tärkein aarre. Kunnes hän, joku päivä nousee siivilleen, täyttää maailmasi uusin värein ja opettaa sinulle uudet keinot rakastaa.

Häntä et voi omia, et omistaa. Voit rakastaa, hyväksyä ja ymmärtää. Kuunnella, olla läsnä ja rakastaa vielä vähän lisää.

Tunsin aikoinaan ihmisen, joka oli saanut lahjakseen syntymästään rakastaa, uskoa, toivoa, ymmärtää ja hyväksyä. 31-vuotta hän minulle opetti fyysisessä maailmassa näitä taitoja. Kunnes tasan kaksi vuotta sitten, saimme saattaa hänet lepoon.
Minulla oli ja on omat tieni kuljettavana. Kunnes, nyt 33-vuotiaana, nimeni päivänä, hän saapui luokseni, kulki päivän rinnallani ja näytti kauneuteni ja vei opettamansa asiat ymmärryksen kautta rakkauteen. Oma rakas isoäitini, isäni äiti.

Ja tuo valtava, ihana valon voima täytti minut. Avasi silmäni elämälle, kaikelle tälle kauneudelle. Minulle ja sinulle, joka olet osa minua. Maailmalle, rakkaudelle, sillä se on kaikki, kaikkialla.

Mummolleni (R.I.P 14.12.2018)

-K-
Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Viha, aihe pelkoon? Vai mahdollisuus?

Mitä, jos tuntisimme vain positiivisia tunteita? Ajatelkaa elämää, jossa hyväksyisimme vain ilon...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.