Rakas, lempeä talvi

Tänä vuonna talvi on puhutellut minua lujaa. Sen viima on tuntunut luissa ja ytimissä, aina sielun perukoilla asti olen aistinut pakkasen. Ja tiedätkö, olen ottanut sen lämmöllä vastaan.

Koskaan aiemmin ei talvi ole tuntunut tältä, näin lempeältä ja rakkaalta. Tuskin olen myöskään osannut erityisemmin kaivata talvea ja toivoa sen jäävän luokseni. Talvenkaipuuni on kasvanut vähitellen, elänyt minussa hentona toiveena pitkin loppukesää ja syksyä. Pimenevät päivät ovat tuntuneet lohdullisilta, samoin alati viilenevä ilma, pieni kirpeys poskipäissä ja nenällä. Joka kerta kun taivas on sirotellut lumihiutaleita, olen tuntenut, miten soluni muuttuvat kevyeksi iloksi.

Minulle kullakin vuodenajalla on aikansa ja paikkansa, kunnioitan ja arvostan kaikkia neljää yhtä lailla. On käsittämätön onni ja ihme saada elää maassa, jossa jokaisen niistä voi kokea ja sulaa itsekin osaksi luonnon upeaa syklisyyttä; antaa kevään sulattaa sormet, kesän maalata pisamia kasvoille ja käsivarsiin, syksyn sateiden huuhtoa pois lika ja kaikki turha ja lopulta talven laskea lumipeiton, valaista sillä pimeimmät kuukaudet. Jokainen vuodenaika kantaa myös mukanaan tietynlaista latausta tai energiaa, sille ominaista kuviota, joka on niin voimakas, että se ulottuu meihinkin. Talven energia on pysähtymisen, rauhan ja sisäänpäin kääntymisen hellä voima.

Talven energia on pysähtymisen, rauhan ja sisäänpäin kääntymisen hellä voima.

Valkea, uusi lumi on puhtauden symboli. Se peittää alleen kaiken olevan, koristelee maiseman herkästi kimaltavilla kiteillään. Kuin pumpulista tehty tähtitaivas jalkojemme alla. Samalla se tuo mukanaan hiljaisuuden ja tyynen. Askelten äänet eivät enää kaiu asfalttia vasten ja ihmisiinkin leviää rauha. Puhe sorisee vaimeampana, kuin jonkin pyhän äärellä. Korkealle nousevat, lumen peittämät puut muodostavat käytäviä, talvitemppelin. Ja valo! Oletko huomannut, että hiutaleet maalavat polkuja maahan, niin, että näet kulkea yölläkin?

Vaikka lumi tuokin mukanaan valoa, talven kanssa käsikkäin elävät myös loputtomat pimeän tunnit. Olen aina ollut hämärän ystävä, etenkin tummat aamut ovat tärkeitä – niissä on jotain suloista ja taianomaista. Joka puolelle ulottuva pimeys sallii minulle rauhan. En ole pakotettu mihinkään, en lausumaan sanaakaan, en kiirehtimään tai suorittamaan. Annan hämärän vain sulkea minut syliinsä ja pidellä, sallin sinisen hetken levitä sieluuni saakka. Kukaan ei ole näkemässä tai käskemässä, maailma vain nukkuu ja minä keinun sen mukana.

Uskon, että juuri talven energian ja sen kantamien merkitysten vuoksi minulle on ollut erityisen tärkeää tuntea ja kokea se. Viimeisen vuoden ajan olen työstänyt itseäni ja käsityksiäni, ottanut jättiharppauksia milloin eteenpäin, milloin hieman hakoteille, antanut prioriteettieni kellahtaa ylösalaisin, ja rakentanut vähitellen sallivaa ja kaunista minuutta. Ehkäpä nyt on aika lopullisesti päästää irti, sulkea silmät ja nauttia tehdystä työstä. Katsella talven kirkkaanvalkean ja pikimustan kontrastia, antaa tunteiden virrata ja elämän kuljettaa kivutta.

Pienen pieni ihme

Painoi kämmenensä vasten ikkunaa

Ja siihen samaan kohtaan versoi kuurankukka

Pienen pieni ihme

Lumienkeli

Talven tytär

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.