Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

Kuva: Seppo Verho

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.  Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitäväärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa...
Lue lisää