Puoli vuotta bloggaajana

Puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.  Jännitti ihan pirusti kirjoittaa se, saati sitten julkaista se kaikkien luettavaksi. Palaute jota sain oli ihanan kannustavaa, niin kannustavaa että itkin viikon. Sain hyvää palautetta ystäviltä, sukulaisilta ja lukijoilta.

42 kirjoitusta myöhemmin aloin miettimään miten elämäni on muuttunut tämän puolen vuoden aikana.

​Yksi luetuimpia postauksia koko puolen vuoden aikana on ollut“Äiti miksi sä huudat” -kirjoitus joka käsittelee äitien raivoamista. Siitä kirjoituksesta olen saanut eniten kiitosta ja kehuja, koska äitien raivarit ja väkivaltaisuus ovat edelleen tabu tässä yhteiskunnassa. Apua on vaikea hakea ja saada ja huutamista hävetään. Usein kaikki artikkelitkin asiasta kertoo, kuinka huono juttu huutaminen lapselle on, ja että pitäisi hakea apua. Mutta mistä? Tuntuu että edelleen matalan kynnyksen apua on huonosti saatavilla. Sekä ihan konkreettista apua siihen, että miten rauhoittaa itseään kun raivostuttaa.

Toinen paljon luettu kirjoitus on “Synnytyspettymys”, jossa kerron synnytyksestäni, pettymyksestä sektioon joutumisesta ja imetyksen epäonnistumisesta. Mietin postauksessa että ovatko nämä pettymykset johtaneet lopulta synnytyksen jälkeiseen masennukseeni.

Vauvavuoden jättämät traumat kirjoitus aiheutti blogissani ja facebookin vanhempien ryhmissä todella paljon keskustelua. Monet sanoivat samaistuneensa kirjoitukseen ja että jatkuvasta vauvan huutamisesta ja herättelystä on tosiaan jäänyt traumat. Edelleen kun 3,5-vuotiaani herättelee yöllä tulee välillä ihan fyysisesti kehoon muistutus siitä, miten kamalaa se vauvavuoden huuto oli. Istuin hartiat korvissa odottamassa että milloin seuraava huuto alkaa.

Olen saanut yllättävän vähän ikäviä kommentteja, mutta feministi-kirjoitukseni houkutteli niitäkin. Näköjään seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ja niistä ääneen puhuminen ärsyttää kovasti joitakin ihmisiä edelleen vuonna 2017. En aio ilkeiden kommenttien tai vihapuheiden pelossa lopettaa puhumista näistäkään aiheista.

Ihana teksti, kiitos. Vauva on nyt vuoden ja 5kk ja elämä on edelleen kidutusta. Yöt valvotaan ja itketään. Ja kukaan ei tosiaan ymmärrä, ei jos ei allergialasta ole omalle kohdalle osunut. Ensi yönä kun taas heräillään ajattelen sun kirjoitusta ja sillä sitten jaksaa taas yhden yön…

Lukijapalautteita

Tässä vielä lisää lukijapalautteita, kiitos teille joka ikiselle kommentoineelle. Te olette saaneet minut itkemään ja nauramaan ja tuntemaan että olen tehnyt jotain tärkeää kirjoittaessani näistä asioista. Aina välillä mietin että miksi kirjoitan näinkin henkilökohtaisista asioista kaikkien luettavaksi. Usein hävettää, nolottaa ja pelottaa painaa julkaise-nappia. Mitä ihmiset ajattelevat, kun kirjoitan että raivoan lapselleni ja olen epäonnistunut imettämisessä? Sitten saan teiltä taas palautetta, ja uskoni siihen palaa että teen juuri oikein, kun avaudun näistä. En ole ainoa joka on traumatisoitunut vauvan itkusta, joka raivoaa lapselle tai kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ette ole yksin, en ole yksin! Kiitos kaikille. <3 
Kiitos upeasta, avoimesta blogistasi <3 Tyttäreni on jo 9-vuotias, mutta täsmälleen samoja kokemuksia vauva-taaperovuosilta. Se uupumuksen järjettömyys on vaan jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin selittää. Onneksi vertaistukea löytyy. ​Ihan meinasi itku tulla tän luettuani. Oot kyl super! Meillä vajaa 2 v kipuilee ja valvoo edelleen mutta pikku hiljaa alan luottaa että tästä selvitään. Tunnistan hyvin tuon tunteen minkä lapsen itku aiheuttaa. Iskee heti paniikki ja epätoivo, en jaksa taas. <3
​Et ole yksin. En muista kolmannen lapseni vauva-ajasta juuri mitään. Elin niin sumussa sen ajan.
Voi miten tämäkin juttu oli kuin omasta kynästä ❤Sinun blogisi on rohkea ja upea!​Tosi upeata, että puhut asiasta ääneen, olet rohkea ja itseäsi arvostava nainen ja sillä tavoin annat parhaan mahdollisen ihmisenmallin pojallesi.
Miten voi ollakaan niiiin samanlaisia ajatuksia sun kanssa. Kiitos tästäkin tekstistä. Samaistuin, lohdutti ❤
Olet rohkea äiti kun otit asiat esiin, joita moni ei uskalla, vaan kärsivät sisällään. Autat varmaan monta samojen asioiden kanssa kamppailevia suuresti.
Purskahdin itkuun kun olin lukenut kirjoituksesi. Niin vapauttavalta tuntui kuulla, että oikeasti tällainen “oire” on olemassa eikä vain minun päässäni. Asiaa varmasti hävetään niin paljon, että siitä ei puhuta. Olen pahoillani siitä että kärsit tästä samasta, voimia (jo entisestään) syövästä raivoamisesta. Mutta olen iloinen kirjoituksestasi, sillä sain siitä apua tähän enemmän kuin mistään aiemmin.

 

Mitä kaikkea olen kokenut blogin aloitettuani?

Vauva.fi kirjoitti artikkelin minusta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Oli kiva lukea artikkeli ja silloin mietin, että ei olisi hullumpaa jos minusta tehtäisiin muitakin haastatteluita. Silloin tajusin, että minua ei enää hävetä sanoa että olen masentunut.

Olen tehnyt upeita yhteistöitä muun muassa kampaamo Tukkatalon kanssa, sain upeat uudet hiukset ja tutustuin turvallisempaan hiustenhoitoon.

Kävin Turussa Iina Laineen hehkuva Minä kurssin ja se oli to-del-la upea kokemus! Oli ihanaa väsyneenä äitinä saada keskittyä kolme tuntia vaan itseensä ja tunnustella että mitä minulle kuuluu. Samalla taitava Iina meikkasi ja muokkasi minusta esiin naisen sisältäni, se kun oli unohtunut johonkin äitiyden alle.

Kävimme Noora Bhaktin kanssa ottamassa voimaannuttavia valokuvia ja se oli myös niin upea kokemus ja kuvat olivat aivan upeita.  Käyn vielä kuukauden ajan Training For Warriors Konalan salilla kuntohaasteessa, ja se kurssi on tuonut elämääni takaisin innostuksen liikuntaan. Olen myös saanut tuotteitaLess Is Morelta käyttööni, ja niitäkin oli ihana kokeilla, ja on ollut antoisaa kirjoittaa näistä kaikista. Blogiin kirjoittaminen näiden yhteistöiden kannalta on vähän kuin toimittajan työtä – työ josta haaveilin teininä. Aivan mahtavia yhteistöitä siis, ja tämä on vasta alkua (…kaikelle)!

Mikä on muuttunut?

Olen tullut itsevarmemmaksi ja alkanut jopa miettimään yrittäjyyttä ensimmäistä kertaa eläessäni. Olen tajunnut, että unelmani kirjan kirjoittamisesta voisi olla ihan toteutettavissa, samoin kuin muutkin unelmani. Olen kauan masennuksen takia ajatellut ettei minusta ole mihinkään enää koskaan, mutta kirjoittamisen myötä olen alkanut taas ymmärtämään että kyllähän minä osaan vaikka mitä…

Kirjoittaessani omia heikkoja kohtiani äitiydessä ja itsessäni olen tullut näkyväksi maailmalle ja myös itselleni. Oivallan itsestäni asioita kirjoittamisen avulla. Olen pystynyt auttamaan muita samassa tilanteissa olevia äitejä, ja se jo itsessään on aivan korvaamatonta. Kiitos teille kaikille jotka olette liikuttuneet kirjoituksistani ja laittaneet minulle palautetta ja kommentteja.

Jopa Päivi Räsänen ja Jani Toivola luki blogikirjoitukseni liittyen vuorotyötä tekevien yksinhuoltajien ongelmiin. Lähetin kirjoituksen usealle kymmenelle kansanedustajalle eri puolueista, ja Räsänen sekä Toivola olivat ainoat jotka toistaiseksi ovat vastanneet minulle. He vastasivat, että he pyrkivät ottamaan asian esille kun tällä hetkellä käsitellään juurikin ensi vuoden budjettia. Toivola myös sanoi että “Aihe on tärkeä ja hyvin akuutti kuten itsekin hyvin tiedät.”, ja uskon että etenkin Toivola ymmärtää tilanteen, kun on itsekin yksinhuoltaja. On mahtavaa pystyä vaikuttamaan asioihin kirjoittamalla.

Olen tutustunut upeisiin ihmisiin puolen vuoden aikana, muihin bloggaajiin sekä yhteistyökumppaneihin. Blogin kautta olen saanut uusia ystäviä, mikä on aina todella upeaa! Lisää kaikkea kivaa on tulossa, esimerkiksi marraskuussa menen kalenterin kuvauksiin, jonka aiheena on kehopositiivisuus. Ensi viikolla pääsen myös kokeilemaan kalevalaista jäsenkorjausta, mistä olen aivan intona.

Saa nähdä mitä seuraavat puoli vuotta tuo tullessaan, en malta odottaa!

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi / Tinna Pehkonen

VLOGI: Paniikkihäiriö

Tein ensimmäisen videon! Aiheeksi tuli paniikkihäiriö, koska siitä olen kärsinyt viime viikkoina...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.