Perheonnea ♥

​Ehkä olette pienen hiljaiselon johdosta jo arvanneet, että minulla on iloisia perheuutisia ♥. Saimme uuden jäsenen upeaan perhetiimiimme 22.10 klo 11.37 eli noin kaksi viikkoa sitten ja alku on lähtenyt upeasti liikkelle. Viime ajat olen antautunut äitiydelle ja pikkuisen tyttömme hoivaamiselle. Elämä on ollut autuaan onnellista, vaikka väsymys on toki hieman lisääntynyt. Tämä uusi alku tuntuu kuitenkin miljoona kertaa iisimmältä kuin ensimmäisen kanssa. Aivot ovat olleet narikassa, eikä tämä jäsentävä kirjoittaminen vieläkään tunnu kovin omalta ja oikealta. Kokeillaan kuitenkin! Tässä hieman paluuta parin viikon taakse sekä synnytystarinani. 

Toissaviikon maanantaina, raskausviikolla 36+6 lähdin kaupungille etsimään kenkiä ja hakemaan Ruohonjuuresta kasvovoidetta ajatellen, että taitanee olla viimeinen keskustareissu hetkeen. Poikamme Jere syntyi tasan 37+0 ja koko raskauden olen tiennyt, että kyllä tämäkin veijari haluaa tulla ulos mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Seuraavana päivänä mennessämme kontrolliultraan Taysiin, saimme kuulla, että lapsi olisi hyvä saada ulos sektion eli keisarileikkauksen avulla mahdollisimman pian, mielellään jo seuraavana päivänä!

Vaikka tiesimme, että sektio on kohdallamme todennäköinen ratkaisu, olimme tästä tiedosta ja akuutista ratkaisusta melkoisen shokissa, koska olimme jo ehtineet asennoitua viime kertaisen ultran perusteella siihen, että voisimme odotella rauhassa synnytyksen luonnollista käynnistymistä jopa viikolle 39 ja sitten katsoa, täytyykö tehdä sektio vai olisiko mahdollista kokeilla synnyttää alateitse. Kotisynnytystoiveista olimme jo luopuneet, se olisi ollut liian suuri riski tässä tapauksessa. Vielä ennen ultraustoimenpidettä juttelimme kätilön ja lääkärin kanssa siitä, että toivoa olisi hyvinkin alatiesynnyttämiseen, koska seurannassa oleva istukkani ei siis ole ollut kohdunsuun edessä vaan sen vieressä (ns. marginaalinen istukka). Kyse oli siitä, että onko se tarpeeksi kaukana kohdunsuusta, jotta vauva mahtuisi turvallisesti ulos ennen istukkaa.

No. Toiveikkaana sitten menin jo kuudetta kertaa ultrauspöydälle ja tosiaan se istukka ei enää ollutkaan se juttu. Nimittäin vasta nyt huomattiin, että jokin suoni (jota ei oltu nähty aiemmin?) oli myös kiinnittynyt istukan alareunaan ja tämän vuoksi lääkäri ja paikalle pyydetty toinenkin lääkäri olivat sitä mieltä, että riski olisi sen verran suuri odotteluun, että sektio kannattaisi tehdä mahdollisimman pian. Koska vauvan pään alkaessa laskeutua luonnollisen synnytyksen käynnistyessä, saattaa tämä suoni (mahdollisesti napanuora?) joutua puristuksiin ja tämä olisi sen verran suuri riski niin vauvalle kuin äidille. 

Olimme Heikin kanssa todella ristiriitaisissa tunnelmissa, kun istuimme juttelemaan lääkäreiden kanssa siitä, että tehdäänkö sektio siitä päivästä katsoen huomenna vai viimeistään ylihuomenna. Tuntui, että tarvitsin hieman aikaa miettiä ja tunnustella, onko tämä nyt varmasti oikea ratkaisu. Lisäksi koimme, että lääkärit eivät olleet ihan varmoja asiasta ja puhuivat, että “tämä on vaikutelmamme” ja tietenkin synnytyssairaalassa tehdään paljon toimenpiteitä varmuuden vuoksi ja tärkeintä on se, että ihmiset ja vauvat säilyvät hengissä  – toimenpiteistä riippumatta. Mieheni Heikki yrittikin saada puristettua heistä lisätietoa ja varmuutta päätöksellemme ja keskustelun sävy oli ajoittain melko tiukkakin. Lopulta päädyimme pakkoratkaisuun eli siihen, että sovimme sektioajan ylihuomiselle pienellä varauksella. Jos saisimme jotain kautta tietoa, joka kääntäisi suuntaamme, voisimme perua sen.

Onneksi olimme varautuneet sektiomahdollisuuteen jo jonkin aikaa. Mutta vasta viime päivinä olimme saaneet tietää, että sektionkin suhteen olisi mahdollista saada omia toiveita läpi, eikä tarvitsisi mennä mekaanisesti ja mielestäni kylmästi sairaalan rutiinien mukaan. Puhuimme lääkäreille ja kätilöille toiveistamme. Yksi tärkeä toiveemme olisi swabbaus eli emätinbakteerien siirto “manuaalisesti” liinan tai harson avulla vauvaan heti hänen syntymän jälkeen. Lääkärit antoivat ymmärtää, että mikäli hoidamme asian itse, se olisi ok. Sen sijaan kätilöt olivat sitä mieltä, että ei tule onnistumaan, koska sitä ei ole ennenkään tehty Tays:ssa ja että se olisi leikkaussalin hygienian suhteen mahdotonta. Samoin se, että vauva saataisiin rinnalle leikkaussalissa oli heidän mukaan hyvin epätodennäköistä. Tunteemme menivät laidasta laitaan. Olimme viime viikkoina joutuneet muuttamaan asennoitumista joka ultran jälkeen ja nyt yhden sairaalakäynnin aikana koimme toisena hetkenä toivoa ja toisena suurta epätoivoa. Kun ajoimme kotiin, emme tienneet yhtään, mitä teemme. Ei ollut yhteyttä suurempaan tietoon, voimaan tai intuitioon.

Onneksi meillä oli yksi päivä lisäaikaa ennen sovittua toimenpidettä. Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen Heikki vei poikamme päiväkotiin ja saimme rauhassa tunnustella asiaa ja päätöstä. Heikki otti asiakseen soitella Tampereen yksityiset lääkärit läpi, joissa voisimme saada vielä toisen näkemyksen asiaan, koska Tays:n lääkäreistä ja käynnistä jäi sen verran epävarma maku suuhun. Annan 10 pistettä miehelleni siitä tuesta, mikä hän tässä tilanteessa oli. Hän soitteli kymmeniä lääkäreitä läpi kysyen aina, että olisiko aikaa raskausajan ultraan (unohtaen monesti sanoa, että kysyi vaimonsa puolesta) :). Olimme saaneet kahden erityisesti näihin asioihin perehtyneen lääkärin tiedot ja lopulta kuin ihmeen kaupalla saimme ajan niistä toiselle samana päivänä, vaikka hänellä ei pitänyt olla aikoja. Lisäksi saimme soittoajan toiselle, Helsinkiläiselle asiantuntijalääkärille. Nämä molemmat olivat ulkomaalaistaustaisia. 

Illalla, kun olimme hautoneet asiaa, tehneet kinesiologisia testejä, joissa kehoni sanoi, että oikea synnytystapa minulle olisi sektio sekä käyneet yksityisellä lääkärillä viimeisessä ultrassa ja kuullet toisen näkemyksen puhelimessa, olimme täysin varmoja siitä, että torstainen sektio olisi oikea päätös. Yksityinen lääkäri antoi huomattavasti selkeämmän ja varmemman tulkinnan asialle kertoen, että se tosiaan oli napanuora, joka olisi vaarassa jäädä puristuksiin, mikäli synnytys käynnistyy luonnollisesti. Saimme lopulta sisäisen rauhan ja nukuimme jopa hyvin toimenpidettä edeltävän yön. Illalla Heikin äiti tuli lapsenvahdiksi ja aamulla klo 7 olimme Taysissa ja treffasimme ensin ystäväni Elinan kanssa, joka tuli mukaan doulaksi. Olomme oli rauhaisa ja levollinen.

Odottelimme perhehuoneessa, joka oli varattu meille toivomustemme mukaan ja pääsin toimenpiteeseen vasta 11 aikaan. En saanut syödä enkä juoda edellisen illan jälkeen ja ilmassa alkoi olla jo odottelun makua. Meillä oli toivelista mukana ja valmius esittää synnytystoiveemme ponnekkaasti ilman takuita, että ne menisivät läpi. Yllätys olikin positiivinen, kun rennonoloinen leikkausta tekevä mieslääkäri tuli tervehtimään meitä perhehuoneseen ennen leikkausta. Hän kertoi kuulleensa swabbaus-toiveestamme ja sanoi, että sille tuskin olisi estettä, mikäli teemme sen itse. Jipii!

Lopulta pääsimme leikkaussaliin, jossa Heikki otti jälleen asiakseen kertoa toiveemme leikkaustiimille. Leikkaussalin kätilö oli jälleen vastustavainen mm. swabbaustoiveemme suhteen, mutta kysyessään sitä lääkäriltä joutui nöyrtymään ja toteamaan, että “kyllähän se taitaa sitten sopia…”. Saimme oman cd:mme soimaan, Heikki piti minusta kiinni ja sain tarvittavat puudutteet, joka oli kivuliain kohta koko leikkauksessa. Kohta olinkin jo ihan tunnoton alaosasta ja leikkaus sujui ilman kivun tuntemuksia. Vähän ajan päästä kuulin onnitteluja. En tiennyt vieläkään vauvan sukupuolta, kun joku vihdoin sanoi, että tyttö. Hänet nostettiin hetkeksi pääni viereen, kunnes vietiin hetkeksi toiseen huoneeseen elintoimintojen tarkastukseen ja pisteytykseen. Tässä kohtaa Heikki sai tehtyä swabbauksen eli siirtää bakteerini hieroen liinalla tytön limakalvoja; silmät ja suun alueen. 

Picture

Muutaman minuutin päästä sain tytön paitani sisälle. Sain pitää häntä tästä edespäin vieressäni ja iholla jatkossakin. Mittaus ja punnitseminen tapahtui noin kahden tunnin päästä synnytyksestä emmekä pukeneet vauvalle vaatteita, kuin vasta vajaan viikon päästä lähtiessämme sairaalasta. Toki pidimme hänet lämpimänä. Imetys lähti sujumaan tällä kertaa hyvin ja olin siitä todella iloinen. Jeren kanssa haasteita oli paljon enemmän. Saimme myös nukuttua kohtalaisen hyvin ensimmäiset yöt. Ajattelimme pääsevämme kotiin sunnuntaina, mutta jouduimme jäämään kontrolliin hieman koholla olevien bilirubiiniarvojen vuoksi. Sama juttu oli Jeren kanssa ja valohoito on yleistä etenkin 37 viikolla syntyneillä. Valohoitoa piti onneksi antaa vain vuorokausi ja se tehosi sen verran hyvin, että kotiuduimme keskiviikkona. Viimeiset kolme yötä vietimme sairaalan vieressä modernissa ja enemmän kodinomaisessa hotellissa, jossa oli viihtyisää ja erinomaiset ruoat. Siellä ei myöskään tultu häiritsemään ja tekemään tarkastuksia keskellä yötä. Olo oli vähän kuin lomalla olisi. Ensimmäinen perhelomamme koko perheenä. 

Annan synnytyskokemukselleni yhdeksän pistettä kymmenestä ja olen todella kiitollinen tästä kokemuksesta. Kuljimme pitkän matkan yhdessä puolisoni kanssa ja matka itsessään oli sen joka askeleella tärkeä ja antoisa. Tämä vauva taisi olla mielessäni jo pari vuotta sitten, jolloin hänen nimensä tuli mieleeni. Tästä vuosi eteenpäin aloin lämmetä uuden perheenjäsenen tulemiselle, vaikka olimme ajatelleen järjellä, että “ei ennen, kuin talousasiamme ovat kunnossa”. Jonkin aikaa asiaa pystyi viivästyttää, kunnes joku päivä sanoin itku silmässä Heikille, että nyt olisi se aika. Heikki näytti heti vihreää valoa ja kun aika oli kaikin puolin otollinen, tyttö sai alkunsa. Luonnollisesti, ei väkisin yrittämällä. Kuten olen kirjoittanut, tämä raskaus oli todella erilainen, kuin ensimmäinen, positiivisella tavalla. 

Tiesin heti alussa, että haluan voimaannuttavan kokemuksen tästä synnytyksestä, koska Jeren synnytys oli sen verran raskas sen pitkän keston ja uuvuttavuuden vuoksi. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollista käyttää oman kehoni voimia ja toki tällöin puuttui myös tietoa, mitä sitten hankinkin tässä raskaudessa todella paljon, vaikka loppuvaiheilla jouduimmekin muuttamaan suunnitelmia sektion suuntaan. Kaikesta lukemastani ja oppimastani tiedosta on ehdottomasti hyötyä koen, että sain eheyttävän ja voimaannuttavan synnytyskokemuksen, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Ei, minua ei harmita, että en päässyt synnyttämään luonnollisesti ja kotona. Uskon, että tämä oli näin tarkoitettu ja ehkä juuri meille annettiin tämä haaste, jotta pääsisimme uudistamaan synnytysten käytäntöjä. 

Sektio toimenpiteenä oli nopea ja sen jälkeen vauva rinnalla tunsin, että “tässäkö tämä synnytys nyt oli”. Noin puolen tunnin toimitus kun edellinen synnytykseni kesti lähes kolme päivää! Kun puudutusten vaikutus lakkasi, osastolla ollessamme, tuli yhtäkkiä todella kivuliaita jälkisupistuksia. Kuuden tunnin päästä leikkauksesta, kun pääsin nousemaan ylös ja vähän kävelemään, vatsan seudulla oli jäätävä polte. Ajattelin, että “ei kyllä tätäkään kokemusta enää ikinä”. Vielä seuraava päivä oli melko rankka liikkumisen suhteen, mutta kolmantena päivänä pystyin jo liikkumaan ja tuntemaan oloni enemmän normaaliksi. Näiden jälkikipujen vuoksi koin, että todellakin synnytin – eli kivut olivat lopulta hyvä asia. Uskonkin, että mitään hyvää ja arvokasta ei synny ilman kipua. 

Kotiutuminen on sujunut hyvin. Olen palautunut sektiosta tosi nopeasti ja myös mieliala on korkealla. Osansa tällä on varmaan sillä, että pyrin olemaan aktiivinen ja liikkeessä heti ensimmäisinä päivinä ja jätin vahvemmat kipulääkkeet ottamatta ja muutaman päivän jälkeen pääsin kaikista lääkkeistä. Tyttö on kyllä viime päivät ollut aikamoinen tissitakiainen ja vaippoja saa vaihtaa tosi tiuhaan, myös yöllä. Perheemme tuntuu nyt täydemmältä kuin ennen. Sairaalassa, baby bluesin omaisesti tunteet todellakin menivät laidasta laitaan ja itkin ja nauroin monen vuoden edestä. Heikki oli innoissaan, kun olin herkkiksenä, täysin ilman kontrollia. Ja kyllähän isäkin herkistyi aina välillä meitä katsoessaan. Tunsin suurta haikeutta siitä, että olemme jättäneet nyt yhden vaiheen taakse ja astuneet uuteen. Jere ei enää ole vauva ja ne vuodet, joita esikoisen kanssa on saanut elää, ovat todellakin ainutlaatuisia ja säilyvät aina sydämessä. Jokainen perheenjäsen sai nyt uuden roolin ja arkemme muuttui kertaheitolla. Olen ollut aikalailla kiinni vauvassa ja Heikki sen sijaan kiinni Jeressä. Luppoaikaa ei todellakaan ole, paitsi hieman, kun Jere on hoidossa. 

Kuten aiemminkin totesin, tämä matka on opettanut sen, että itse asioilla ja tapahtumilla ei niinkään ole väliä vaan sillä, miten asennoidumme niihin. Monet ihmiset ja perheet käyvät läpi todella rankkoja asioita ja selviävät niistä. Todellakin arvostan heitä! Haasteiden myötä elämään tulee ihan uudenlainen kunnioitus, syvyys ja näkökulma. Pikkuasiat eivät niin hetkauta ja alamme ymmärtää sen, että todella voimme vaikuttaa elämänlaatuumme sillä, mihin keskitämme huomiomme. Ihmisen mieli välillä ja aika useinkin vaan tykkää vajota sinne pohjamutiin ja nähdä sitä likaa kaiken toivon, ilon ja valon sijaan. 

Elämä ei aina anna meille sitä, mitä haluamme vaan sitä mitä tarvitsemme. Iloitkaamme siitä, mitä meillä on ja kulkekaamme jokainen omaa tietämme niiden ihmisten kanssa, jotka meille on annettu  ♥

Picture

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.