Pelkojen ja surun äärellä

 

Vähän yli kuukausi sitten matkustin poikani kanssa Hämeenlinnaan mummini luokse hänen soitettua ja pyydettyä meitä tulemaan avuksi. Kaksi viikkoa sitten saatoimme mummi-kullan viimeiselle matkalle.Kuinka nopeasti asiat tapahtuvat ja muuttuvat. Kuinka todella emme voi tietää tulevasta. Mummini asui yksin kaksiossaan ilman kotiapua, teki itse ruokansa ja käytti taksipalvelua kauppamatkoille. Ystäviä ja sukulaisia kävi häntä tervehtimässä mutta samassa kaupungissa hänellä ei lähisukulaisia asunut. Onneksi veljenpoika puolisoineen oli muuttanut aika lähelle ja pystyi auttelemaan kiireellisissäkin asioissa.Mummi valitteli alaselkäkipuja ja hänen liikkumisensa rollaattorinkin kanssa oli käynyt heikommaksi ja väliin hän harmitteli muistin temppuilua (joka ei totta puhuen tuntunut eroavan juurikaan omasta muistamattomuudestani) mutta olihan hänellä ikääkin jo kunnioitettavat 86-vuotta. Juuri silloin kun hän apua soitteli, oli mummin kunto mennyt kovasti alaspäin eikä hän enää onnistunut nostamaan jalkojaan sänkyynsä ja olo oli voipunut vähäisestäkin. En silloin kuitenkaan uskonut, että se viikko tulisi olemaan viimeinen, mitä mummin kanssa vietimme hänen omassa kodissaan.

Vaikka olen edelleen todella surun murtama aika ajoin, olen hyvin onnellinen, että sain viettää sen viikon mummin kanssa hänen kotona. Sain istua illalla mummin sängyssä ja hieroa kevyesti hänen niskojaan, silitellä hiuksiaan ja jutella asiasta, josta emme koskaan aikaisemmin olleet rohkeasti jutelleet: kuolemasta. Vaikkei se keskustelu kovin laajaksi muodostunut, sain kuitenkin tietää, ettei mummini pelännyt kuolemaa vaan hyvin rauhallisesti hän totesi totuuden: kukaan meistä ei tänne jää. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että hän tulee aikanaan pilven reunalta kurkkimaan kuulumisiamme.Mummini vietti elämänsä viimeiset vajaan kaksi viikkoa sairaalassa, joista viimeiset noin kaksi vuorokautta saattohoidossa. Munasarjasyöpä oli tehnyt salakavalaa tuhoa eikä hänen kehonsa kestänyt sen mukana tuomia oheisvaivoja. Aikalailla loppuun asti mummi jaksoi uskoa, että hän vielä mahdollisesti tervehtyisi, jospa kasvain olisikin hyvälaatuinen (testivarmuus syövästä saapui vasta mummin kuolinpäivänä).Sairaalassa oloaikana olimme serkkuni kanssa jatkuvassa hälytysvalmiudessa lähtemään ajamaan Espoosta Hämeenlinnaan. Vaikka keskellä yötä, jos mummin kunto tuntuisi romahtavan äkillisesti. Yksi kerta oli, kun mummi viikon sairaalassa olon jälkeen vietiin leikkaukseen. Juttelin mummin kanssa puhelimessa ennen leikkausta ja koska itse olin itkuinen ja peloissani, että entä jos mummi ei selviäkään leikkauksesta, lohdutti mummi minua puhelun aikana: ” Älä Kiisuli itke”. Minä puolestani valoin mummiin voimaa, sanoin että ”Sinä olet voimakas ja sitkeä sissi, selviät kyllä leikkauksesta”. Ja niin mummi selvisikin. Leikkauksen jälkeen olimme hänen vierellään serkkuni kanssa. Vaikka vain hetken, koska oli jo myöhäinen ilta, mutta se oli tärkeää meille kaikille kolmelle.

Sairaalassa oloaikana kävivät mummin ystävät ja naapurit sekä sukulaiset pitkänmatkan takaa vierailemassa hänen luonaan. Naapurit kertoivat, että mummin huumori ja hyväntuulisuus oli pysynyt samana. Jaksaessaan mummi jutteli ja huolehti väliin myös perintöön liittyvistä asioista.Vietin sairaalalla aika paljon aikaa 3-vuotiaan poikani kanssa, koska olen yksinhuoltaja. Siinä määrin, että lääkärit alkoivat puuttumaan asiaan kehottaen meitä viettämään enemmän aikaa kahviossa. He olivat huolissaan poikani terveyden kannalta, koska osastolla oli tietenkin mahdollisuus saada infektioita. Koin olevani ristitulessa, olisin halunnut olla mummin vierellä mutta samalla koin, että jouduin rajoittamaan vilkasta ja eläväistä poikaani pysymään vain yhdessä huoneessa (joka ei ollut helppoa).Onneksi eräs mummin ystävä otti pojan yhtenä iltana luokseen ja sain tällöin hyvästellä mummia rauhassa. Seuraan saapui mummin läheinen ystävä, jonka kanssa jaoimme rauhallisen ja kauniin keskustelun mummin hyveistä. Siitä kuinka mummi, kaikesta inhimillisyydestään huolimatta, oli enemmän hyvyyden lähettiläs maailmassa. Välitti muista, auttoi muita, rakasti.

Mummini jutteli viimeisen kerran maanantai-iltapäivänä, jonka aikana hän lähetti lopulta terveisiä kaikille ja sanoi hyvää yötä. Joitakin hetkiä aiemmin hän mainitsi lähtevänsä kohta. Samana iltapäivänä lääkäri teki päätöksen saattohoidosta. Mummini nukkui rauhallisesti pois keskiviikkona kymmenen aikaan aamupäivällä, hyvän yön toivotustensa jälkeen hän ei enää unestaan herännyt. Vaikka olin hänen vierellään paljon viimeisten päivien ja viikkojen aikana, tuntuu silti kaikki ajoittain todella utopistiselta ja vaikealta käsittää. Ja siltä, että edelleen olisi niin paljon asioita joita olisi halunnut sanoa ja kysyä. Ikävä on valtava!Ikävää työstäessä on tullut käytyä läpi keskusteluja mummin kanssa kynttilän äärellä, katseltua läjäpäin valokuvia ja koottua valokuvakirjaa muistotilaisuutta varten. Kirjaan valikoitui valokuvia mummista kouluvuosien valokuvista eteenpäin. Ala-asteella tiukasti pieneen kuvaan ahdetuissa luokkakuvissa ja 14-vuotiaana poseeraamassa tyttökaveriensa kanssa ajan hengen mukaisesti hameisillaan käsikynkässä. 15-vuotiskuvansa hän on omistanut tulevalle aviomiehelleen 2 vuotta kuvan ottamisen jälkeen, 18-vuotiaana hän poseeraa kadulla poplarissa ja hameessa matkalla töihin tuoreena vaimona. 23-vuotiaana (jo kahden lapsen äitinä) hän on muutaman tyttökaverinsa kanssa asettunut auton konepellille istumaan Oulun reissulla.Miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa he ovat 50-luvulla ostaneet upouuden auton ja ikuistaneet sen valokuvaksi. Kuvia työkavereiden kanssa kaupan ensimmäisten vuosien aikaisissa otoksissa sekä 15-vuotisjuhlien aikaan (mummi työskenteli kassaneitinä usean vuosikymmenen ajan saman kauppiaan palveluksessa, siellä missä tapasi miehensäkin aikanaan). Kuvia miehensä, äitinsä ja sisarustensa sekä lastensa, lastenlastensa, lapsenlapsenlastensa ja ystäviensä kanssa. Kuvissa säteilee mummin ilo, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään.

Vaikka mummi ja vaari reissasivatkin aika paljon ulkomailla omien lastensa aikuistuttua, yksi tärkeimmistä reissuista taisi kuitenkin olla matka Amerikkaan, San Franciscoon mummin kummitytön häihin vuonna 1988. Noissa häissä ikuistetussa kuvassa mummista ja vaarista poseeraamassa yhdessä oli vaarin hautajaisissa suurennettu kuva vaarista muistopöydälle ja samaisesta kuvasta oli mummikin tehnyt suurennokset itsestään. Hänen ainoita toiveitaan omille hautajaisilleen olikin tuon kuvan oleminen hänen omalla muistopöydällään sekä tuhkan säilöminen samaan paikkaan vaarin tuhkan kanssa.

Tämä kirjoitus on ollut tärkeää ennen kaikkea itseäni varten. Mummin kuoleman ja sen tuoman ikävän ja surun käsittelyä. Elämän rajallisuuden tulemista jälleen kerran lähemmäksi. Vaikka olen kohdannut kuolemaa pikkutytöstä saakka (ensimmäinen kosketus kuolemaan oli lemmikkigerbiilieni kautta) ja läheisiä on saatettu hautaan siskontyttöä myöten, on sen kohtaaminen jälleen kerran niin kovin raastavaa.Eikä se kai koskaan helpommaksi tule. Mummin kuoleman kohtaaminen tuo samalla lähemmäksi tosiasian, että omien vanhempien ja sitä myötä myös oma kuolema on taas askeleen lähempänä. Vaikka nelikymppisenä olo tuntuu aika ajoin aivan samalta kuin teiniangsteissa, vuodet korjaavat siitä huolimatta satoaan. Olen miettinyt, että nyt jos koska on aika kohdata pelkojaan, mennä niitä kohti, tehdä asioita joiden tekemättä jättäminen muuten harmittaisi. Tässä elämässä.
Olet niin pieni
että mahdut hyppysiin
Kuulumaan
Saat huutomerkin pelkkiin henkäyksiin
Mitä voin ja mitä ikinä sä pyydät sun eteen
Minä teen
Vaikka tikapuut niin pääset taivaaseen
Jonna Tervomaa: Tikapuut 

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

Hehkuva Minä- kurssin antia

Iina Laine on tehnyt muutosleikin monelle Naiseuden voiman blogaajalle, jonka avulla he...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.