Parisuhdetta ei voi pakottaa toimivaksi – tärkeintä olisi aina katsoa omaan itseen

Onko parisuhteenne jumittavassa tilassa?

Koetko olevasi eri tasolla toisen kanssa?

Onko nykyinen parisuhde sinun turvarakenteesi, joka todellisuudessa estää kehittymisenne eteenpäin?

Kirjoitan tämän postauksen syystä, että olen viime aikoina kuullut lähes päivittäin jonkun eroavan, joko livenä tai somessa. Kyseessä ovat etenkin pienten lasten vanhemmat. Miksi ihmeessä näitä eroja tapahtuu? Voiko niitä ihan oikeasti estää? Pitääkö niitä estää? Mikä on erojen ”suurempi tarkoitus”?

Tässä postauksessa annan aiheeseen näkökulmaa omana itsenäni, melko laajasti ihmis- ja parisuhdeasioihin perehtyneenä sekä aihealueesta myös erittäin akuuttia kokemusta itse omaavana sillä muutimme hiljattain erilleen mieheni kanssa. Asumme fyysisesti erossa ja intiimisuhde on ainakin tauolla. Koen kuitenkin vahvasti, että sieluntasolla olemme edelleen “liitossa”. Miehelläni voi olla eri näkemys aiheesta, en tiedä 🙂

Tämä jo lyhyt erossaolo aika on joka tapauksessa kasvattanut meitä – tai ainakin minua ihan älyttömän paljon ja olen kiitollinen tästä jaksosta, jossa meillä on mahdollisuus kasvaa yksilöinä paremmin kohti omaa täyttä potentiaalia. Se ei enää ollut mahdollista entisessä suhteessamme. Vaikka aikaa ei sinällään ole, se kuitenkin näyttää, onko meidän tarkoitus vielä olla yhdessä ja millainen suhde on. Tulevaisuutta me jokainen manifestoimme parhaillaan!

Mikä parisuhteessa onkaan kaikkein tärkeintä?

Mikä parisuhde oikeastaan on? Se on fyysinen, henkinen ja etenkin emotionaalinen sidos kahden itsenäisen ihmisen välillä. Jos parisuhteessa tuntuu menevän heikosti tulisi huomio kääntää ensisijassa yksilöihin sen sijaan, että syyttäisimme suhdetta. Voitteko hyvin yksilöinä? Osaatteko tehdä itsenne onnelliseksi, vai odotatteko että se toinen tekee teidät onnelliseksi?

Nimittäin harhateille mennään samantien, kun annatte onnellisuutenne jonkun toisen käsiin. On se sitten kumppani, lapset tai työ. Kun onnellisuutenne on jatkuvasti kiinni siitä, mitä ulkopuolellamme on tai tapahtuu, kadotatte oman voimanne. Tulette riippuvaiseksi. Usein myös passivoidutte ja alatte toistaa totuttuja tapoja ja kaavoja. Elämästä häviää seikkailu, hohto, jännitys ja varsinkin intohimo. Toista pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Elämää pidetään helposti itsestäänselvänä.

Siispä. Oletko oppinut tekemään itsesi onnelliseksi? Oletko oppinut tunnistamaan omia tarpeitasi? Mistä sinulle tulee hyvä ja voimaantunut olo, jos puoliso on ulkona laskuista? Oletko edes yrittänyt elää omaa elämääsi, toteuttaa omia unelmiasi – vai oletko ulkoistanut voimasi ja onnesi parisuhteelle? Kun ei tuo toinen halua…kun se ei tue minua…kun se ei ikinä tee sitä…kun se haluaa niin eri asioita…

Olen kuullut tätä mantraa läpi elämäni ja kuulen edelleen. Kiitos omalle äidilleni siitä, että elämäntehtäväni on puskenut esiin. Minun on ollut pakko havahtua ja oppia ottamaan vastuu omasta onnellisuudesta. Tuo mantra on nimittäin aika helvetin kuluttava säännöllisesti toistettuna – niin itselle kuin toisten (omien lasten) korville.

Lue: Miehen tehtävä ei ole tehdä naista onnelliseksi

Parisuhde näyttää, missä meidän tarvitsee kasvaa – yksilöinä

Parisuhteen yksi tarkoitus on näinä päivinä luoda fyysistä, henkistä ja emotionaalista turvaa sen osapuolille. Turvan tunnetta saamme sitoutumalla suhteeseen (jokin asia, joka elämässä on ”varmaa”) ja yhtälailla siitä, että meitä rakastetaan ja meidän kanssa halutaan olla. Parisuhde on yksi elämän peruspilareista, näin meihin on ohjelmoitu. On monesti pelottavaa olla yksin, vaikka toisille taas suhteeseen sitoutuminen kammoksuttaa. Oli pelkosi mikä tahansa, jossain kohtaa se tulee kohdattavaksi.

Voimme elää jonkin aikaa pumpulissa uskoen rakentamaamme idyllikuvaan suhteesta, perheestä ja elämästä, jota haluamme elää ja joka ei useinkaan ole todellinen halumme, vaan saamamme ohjelmointi. Henkisen kasvun tiellä olemme kuitenkin avoimia sille, että suhde voi myös haastaa meitä eikä elo sielunkumppanin kanssa ole pelkkää tasaista vakaata “hyvää” arkea tai varsinkaan flowta ja blissiä. Jossain kohtaa toinen alkaa väistämättä nostattamaan meissä esiin tiettyjä tunteita, jotka sillä hetkellä tuntuvat epämukavilta, mutta jotka kaipaavat tulla näkyväksi kokijassaan.

Parisuhteen todellinen tarkoitus on auttaa meitä kasvamaan. Kasvu tulee siitä, kun kohtaamme pelkojamme eikä jäädä liikaa paikoilleen. Voimme valita elää joko peläten ja vältellen tunteita (useimmiten ohjelmoitu malli) tai valita niiden avoin kohtaaminen ja ymmärtäminen. Tämä jälkimmäinen ei toden totta tunnu sillä hetkellä mukavalta ja tapamme onkin syyttää toista kokemastamme. Todellisuudessa lähes aina kun meissä nousee selkeä, vahva tunne,  on sen viesti tarkoitettu meille – eikä ulkopuolellemme. Tunteiden patoaminen sisälle tai korviketoimintojen käyttö (jotta ei tarvitsisi kokea aitoa tunnetta) syövät energiaa ja elinvoimaa. Kannustan lämpimästi hyvin rohkeasti tunteiden kohtaamisen tielle.  Kun tunteiden antaa vapaasti tulla ne menettävät voimansa.  Elämän peli on sellaista.

Parisuhde helposti laiskistaa. Kun olemme löytäneet rinnallemme sen toisen, emme enää yritä itse parastamme elämässä. On helppoa riidellä, väitellä, analysoida ja vaatia alitajuisesti, että suhde täyttäisi sen tyhjiön, joka sisällämme edelleen on. Jatkuvat negatiiviset tunteet ja kohtaamiset viestivät siitä, että fokus on kateissa. Katse tulisi taas kerran kääntää omaan itseen ja kysyä:

* Elänkö elämääni sydämestä, totuudesta käsin?
* Pysynkö liikaa mukavuusalueella – minne olisi suunta?
* Elänkö pelosta käsin, varmistellen?
* Odotanko tuolta toiselta jotain, joka ei ole hänen tehtävänsä?
* Joudunko alistumaan, tinkimään omista tarpeista?
* Elänkö unelmaani, jos en – miksi ihmeessä?
* Teenkö parhaani?
* Onko tässä tilanteessa oleminen hyväksi terveydelle ja hyvinvoinnille?
Entä pystyttekö molemmat ilmentämään sekä maskuliinista että femininiistä puolta rakentavalla tavalla elämässänne ja arjessa?

Giver / Taker

Vedämme monesti puoleemme ihmisen, jolla on meille opetettavaa, esimerkiksi ottamisesta tai antamisesta, jotta voisimme itse päästä kohti tasapainoa. Nyt puhutaan paljon narsisteista ja heidän uhreista (jotka hekin ovat narsisteja, piilevässä muodossa). Meitä ei ole opetettu terveeseen olemiseen ihmissuhteessa. Sellaiseen, jossa laitamme itsemme etusijalle, täytämme omat tarpeemme ja sitten annamme toiselle siitä, mitä meissä on. Meillä on automaatio-ohjelmointi sisällämme, että meidän tulee saada jotain tuosta toisesta. Toiseen on koodattu se, että rakkautta saa kun antaa ja antaa itsestään ja toiseen taas enemmänkin se, että “otetaan ja ignoorataan”.

Tässä ajassa, kun omia tarpeita ja omia rajoja aletaan tuoda vimmatusti esille, myös parisuhteiden epätasapaino tulee näkyvämmäksi. Kun toinen lopettaa miellyttämisen, ennen ”näennäisesti” toimineet roolit muuttuvat radikaalistikin. Tyhjästä ei oikeasti ole annettavaa, muuten palaa loppuun. Oman onnellisuus- ja hyvinvointitankin täyttäminen – omien tarpeiden tunnistaminen on avainasia toimivaan suhteeseeen. Muutoksen on pakko tapahtua.

Mutta miten antaa toiselle ruuhkavuosissa, kun itse ei ehdi millään täyttyä, kun elämä on täynnä jatkuvia vaateita? Siinäpä haaste!

Romanttisesta rakkaudesta sielujen tanssiinOlemme saaneet mallin parisuhteisiin omilta kasvattajiltamme, mediasta ja ympäristöstä. Olemme salakavalasti omaksuneet uskomuksen, että tuo toinen tuo meille jotain, jotta voimme kokea itsemme merkitykselliseksi, ainutlaatuiseksi, rakastetuksi. Että on olemassa tuo yksi, ainut oikea, joka täyttää elämässäsi olevan ”tyhjiön”.

Vaikka teimme mieheni kanssa suhteen alussa kaikkemme, että olisimme siinä vapaina, toisistamme riippumattomina sieluina, emme onnistuneet lopulta pysymään vapaina, vaan vanhat, meihin syvästi ohjelmoidut riippuvuudet ja tunnekaavat ottivat vallan arjessamme. Kiitos rakkaiden lapsiemme, jotka nostivat käsittelemättömät pimeyden voimat tietoisuuteemme. Liian monta väsynyttä kohtaamista oli liikaa, mutta niin – se oli liikaa juuri sen verran, että meidän oli pakko löytää uusi taso.

Huomasin, että alan toistaa äidiltäni opittuja mantroja ja totesin mm. ystävälleni, että “vaikka olen saanut mieheltäni ihan älyttömästi tukea näinä haastavina vauva- ja väsymysvuosina en oikeastaan koe oloani kovin erityiseksi tässä suhteessa”. Kaipaan huomiota, huomiota, huomiota. Mitä enemmän lopulta kaipasin romanttisuutta, hellyttä ja rakkauden kokemista minun haluamalla tavalla, sitä enemmän mies alkoi vetäytyä. Tarpeemme eivät enää menneet yksiin. Toisen sanomiset tuntuivat kuormittavan molempia. Mies oli tullut tietoiseksi siitä, että on laittanut elämässä liikaa muita ihmisiä ja minua itsensä edelle. Minun missioni paljastui samaan aikaan:  itsenäistyä tunnetasolla toisesta. Minua oli “hoivattu” monta vuotta ja nyt jäin yksin omien tunnemyrskyjeni kanssa. Kiitos tästä!

Sillä minä selvisin. Enkä vain selvinnyt vaan olen aivan äärimmäisen voimantunut näistä opeista, jotka olen saanut tässä viimeisen vuoden aikana ja etenkin viimeisen kuukauden aikana. Vaikka heikkoja hetkiä on tullut (tottakai – ja tulee edelleen), syvemmällä tasolla tiesin ja tiedän, että tämä on oikein. Rajoittavat uskomukset ja kaikenlaiset toiveet ja odotukset liittyen siihen, mitä tuon toisen pitäisi minulle antaa ovat nousseet valoon. Olen huomannut, että minulla ylipäänsä on odotuksia.  Ja aina, kun on odotuksia, miten jonkun asian pitäisi mennä, jotta minulle tulee hyvä olo – menemme metsään. Olen äärimmäisen voimaantunut vahvistettuani jälleen viime aikoina sitä oivallusta, että kun ei ole odotuksia, ei ole pettymyksiä. Kun ei ole odotuksia, voi jopa saada positiivisia “yllätyksiä”.

Uskon tämän olevan syy lukuisiin eroihin – etenkin kuormittavissa ruuhkavuosissa. Elämme harhassa, jossa oletamme toisen olevan meitä varten ja että hänen tehtävänsä olisi olla laastarimme, joka hoitaa jatkuvasti pinnallisia haavojamme. Todellisuudessa meillä itsellämme ei ole aikaa ja tilaa olla olemassa itseämme varten. Täten alamme helposti reagoida, kun pitäisi katsoa omaan itseen. Vaatia toiselta, kun pitäisi katsoa omaan itseen. Mutta I know. Se on välillä pirun vaikeaa, kun revitään joka suuntaan ja omaa tilaa saa vaatimalla vaatia. Eikä meditointi ja tietoisena olemisen harjoittelu ole aina ensimmäisenä mielessä, kun sitä omaa aikaa saa – jos ylipäänsä pysyy hereillä.

Olen siis joutunut = saanut itsenäistyä toisesta ja tässä ei varmaankaan ole kyse pelkästään minusta, vaan tehtävästä, joka sielulleni on annettu.  Miten olla itsenäinen, oppia voimaantua ja täyttyä omassa itsessään, ilman parisuhdetta, ilman jotain ulkopuolista ”kivaa” helpostusta kun syvä ohjelmointini on se, että miehestä pitäisi saada se onnellisuus ja ilman miestä on  – niin kuka? (hieman kärjistettynä) Tottakai olen tehnyt kaikkeni vastustaakseni tuota ohjelmointia, joka minuun on tunnetasolle syötetty jo pienenä. Olen pyrkinyt sinne toiseen ääripäähän, liialliseen itsenäisyyteen ja  vahvan naisen syndroomaa kohti.  Henkisen heräämisen aikana koin ja tunsin, että olen aidosti kokonainen yksin. Mutta silloin se mikä oli visusti  piilossa, ei vielä ollut tarkoitettu tulla esiin. Meitä kuoritaan kokonaisemmaksi kerros kerrokselta, läpi elämän.

Olen parhaillaan katkaisemassa sukupolvien painolasteja ja toimimattomia malleja liittyen itsenäistymiseen kumppanista sekä tunnetasolla että myös käytännön tasolla. Kun esikoislapsen tulon myötä koin, että kehityssuuntani oli jäädä kotiin miehen elätettäväksi, koen nyt, että tehtäväni on vahvistaa omaa tervettä maskuliinisuutta ja saada oma voima käyttöön taas uudella tavalla. Tämä tapahtunee ottamalla vastuu omasta taloudesta ja työnteosta. Sillä olen sivusta seurannut sitä, mitä tapahtuu, jos ollaan riippuvaisia. Ei kiitos. Uudesta tarpeesta ilmoitukset tulivat mm. toistuvien vihantunteiden muodossa ja lopulta koin, että jouduin alistumaan liikaa. En niinkään miehelle, vaan itselleni. Oma kehityspolku vaati muutosta ja olosuhteita oli pakko muuttaa.

On todennäköisesti myös sinun tehtäväsi olla se muutos sukupolviesi ketjussa asiassa, joka tukkii energiaa ja estää oman / parisuhteen voimaantumisen. Kun healaamme itseämme, vaikutamme aina myös kollektiiviseen. Vain hetkellistä epämukavuutta kestämällä, voimme vahvistua ja nousta eteenpäin oman kehityksemme polulla. Samalla voi löytää vahingossa kutsumuksensa. Minut ohjattiin mm. Naisten piirien pariin♡.

Parisuhdetta ei voi pakottaa toimivaksi

Toimivan suhteen eteen tulee tehdä töitä, mutta työ koskee ensisijassa omaa itseä ja sitten katseen voi kääntää parisuhteeseen. Voitteko elää yhdessä niin, että suhde antaa enemmän voimaa kuin kuluttaa sitä? Olemmeko samalla polulla vaikka hetkellisesti haastavia tilanteita elämä meille tarjoaisi? Onko meillä ylipäänsä mitään yhteistä?

Voi olla, että arvonne ovat muuttuneet radikaalisti siitä, milloin olette aloittaneet seurustelun. Voi olla, että olette vain kasvaneet eri suuntiin. Voi olla, että tilanteessanne on toivoa kun saatte vähän ymmärrystä ja työkaluja. Tai sitten on aika erota. Jokainen suhde, jokainen tilanne on uniikki. Yleispäteviä ohjeita ei ole. Opettele kuuntelemaan sydäntäsi ja intuitiotasi. Suhteessa ei pidä olla vain lasten takia, jos kumpikin on onneton.

Parisuhteen ei toki pidä aina tuntua mukavalta ja helpolta. Ihannetilanteessa elämme suhteellisen samalla tietoisuuden tasolla, jossa toinen haastaa meitä sopivasti eteenpäin ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita on ainakin jonkin verran. Rajoitteemme, pelkomme ja haavamme tulevat näkyväksi, kun uskallamme ne toiselle paljastaa. Lopulta nämä kokemukset – tunteet ovat vain hetkellisiä ja huomaamme sen saadessamme niiden ylittämisestä voimaa. Menemme selvästi etenpäin! Kasvu tapahtuu aina haasteiden kautta. Haasteissa toinen auttaa meitä nostamaan esiin piilotettuja tunteitamme ja jos omaatte vähänkään ymmärrystä tunteiden käsittelystä niin eteenpäin mennään!

Uskon vakaasti, että jos haluamme olla vapaassa suhteessa, jossa ei ole henkilökohtaisia tarpeita ja vaatimuksia, meidän tulee tehdä oma sisäinen työ. Molempien. Molempien tulee nostaa omaa energiatasoaan, omaa värähtelyään sille tasolle, jossa on aidosti vapaa, irti riippuvuuksista, niin fyysistä ja henkisistä. Tästä uudesta tasosta käsin, jos kyseessä on kaksi vapaata sielua ja heillä on täällä suurempi missio olla yhdessä, he kyllä ovat yhdessä – väliaikaisista eroista huolimatta. Puhutaan myös 3D tason suhteiden nousemisesta 4D:n kautta 5D -tasoille. Lue lisää esimerkiksi tästä, jos nämä kiinnostavat lisää!

Joskus ero tai ainakin asumusero toimii sysäyksenä muutokseen ja toisen tai molempien henkiseen kasvuun. Tunnen muutamia, jotka ovat palanneet yhteen erossa olon jälkeen. Kaikki on mahdollista, jos uskot suurempaan tarkoitukseen ja teet itse omalla kohdallasi parhaasi. Joka tapauksessa, saat elämääsi juuri ne opettajat, jotka tarvitset!

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Kiitos, rakas

Olipa kerran unelmien rakkaustarina ja parisuhde, jonka piti kestää mitä vaan.. Olin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.