Päästän irti!

“Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu.
Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, kaikkeen tottuu.
Hymyillään vaan, ei oo muutakaan enää antaa.
Luovutaan toisistamme hiljaa.. “

 

Mä en voi enää muuta, mun on päästettävä susta irti. Luovuttava ajatuksesta, että me oltais vielä joskus yhdessä.
Kaikki toiveet, kaikki unelmat, kaikki näyt.
Mä päästän ne menemään.
Mä en voi enää uskoa, että meidät oli toisillemme luodut.
Mä en voi satuttaa itseäni enää enempää.
En nyt, en koskaan..
Sun käytös, mun mieleen syöpyneet sanat sun suusta. Kaikki mitä oli, OLI, joten se on mennyt.
Mä päästän itseni tulevaisuuden virtaan. Irtaannun susta, eilisestä itsestäni. Ja luotan, että kaikki, mikä mulle kuuluu tulee luokseni ja hyväksyn, että se et ole SINÄ!

Muhun sattuu, sydämeni huutaa katkeraa kipua. Silmistäni valuu kyyneleet, kuin aukeamassa olevasta padosta vesi. Olen poissa tolaltani ja samalla enemmän tietoinen itsestäni kuin aikoihin.
Voisin syyttää sua, voisin huutaa sulle ja haukkua sua. Väittää, että sä satutit mua. Valehtelisin, valehtelisin itselleni. Et sä sitä tehnyt, et missään vaiheessa pyytänyt mua jäämään, pidit koko ajan ovea auki, ajoittain ammollaan, ajoittain vain hieman raollaan. Mä olin se, joka päätti jäädä, katsoa viimeiset kortit, sanoa viimeiset sanat, jotka lopulta ajoi meidät vain tuskaiseen, ahdistusta täynä olevaan nurkkaan.

“..Äiti sanoi joskus, et ei voi rakastaa, jos pitää ovee aina raollaan.
Mut epävarmuus sisintäni kalvaa, ei mikään oo varmaa..”

Mä siirrän nyt sut pois unelmistani, haaveistani. Vaihdan sut tunistamattomaksi henkilöksi ja hyväksyn, että voin saada onneni, unelmani myös ilman sua. Sillä mitä rakkautta se on, jos koko ajan seisotaan varpaillaan eikä uskalleta antaa lupaa täyteen elämään?

Sä oisit voinut tulla mun luo, oisit voinut kietoa mut palavaan syliis ja näyttää, et sä haluut vaan mut.. Ja silloin mä tiedän, että juuri mä olen sulle se, joka sä olet mulle! Ihminen, jota ilman voi elää, mutta ei halua, ihminen, jonka kanssa voi olla yksin ja silti tietää, että toinen on koko ajan lähellä!

Nyt kumminkin mä suljen oven meidän väliltä ja siirrän sut menneeseen. Jatkan matkaa yksin, ilman tietoa tulevastani, unelmanani elää vielä kerran rakkaus, joka kantaa tämän elämän loppuun. Tuo yksinäisyyteni, kokonaisuuteni ympärille ihmisiä, kodin, perheen. Elämän, jossa saa kasvaa ja kukoistaa olemalla se joka on!

Joten, en ole pahoillani, mä en voi enää odottaa, mun aika on mennä. Sillä tässä maailmassa on varmasti joku, joka mua rakastaa sellaisena kuin mä oon ja arvostaa niin, ettei mun tarvii epäillä, etten riittäisi. Rakastaa mua ja haluaa olla osa mun elämää. Herätä, joka aamu mun vierestä ja nukahtaa illalla mun lähellä, mä kainalossa. <3 Siihen asti.. Mä Riitän, just hyvin, just näin ja jaksan loistaa, tähdet silmissäni.

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Kohti Lepoa

Jokainen muutos tarvitsee pysähdyksen, ennen kuin se on sisäistetty, opittu, hyväksytty. Viimeinen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.