Paapomista vai herkkänä olemista?

Klikkasin itseni Hidasta elämää sivun blogiin Facebookista, koska Joutilaan rima on korkealla – tekstiä jakoivat monet face-ystäväni. Kirjoitus kertoi kiinnostavien esimerkkien kautta siitä, kuinka paapomme lastamme liikaa sen sijaan, että antaisimme lapsellemme mahdollisuuden tutustua, kokea ja oppia maailmasta itse – jo pienestä lähtien. Kirjottaja Tara Langen (doula ja äitiysluennoitsija) mukaan helpoksi tehdyssä elämässä lapsen oma voima katoaa, kun vanhemmat tekevät lapselle kaiken valmiiksi ja ovat valmiita vääntäytymään vaikka minkälaiseen solmuun lapsen hyväksi. 

Kirjoitus todellakin aktivoi omia tunteitani. Näinpä! Minäkin olen paaponut ja paapon edelleen liikaa lastani, vaikka kuinka tiedostan tuon itse oppimisen tärkeyden. Vaikka reilut kaksi ja puolivuotias taaperomme on monessa asiassa melko itsenäinen, tuon hänen eteensä edelleen lähes kaikki ruoat (ellei satu itse löytämään ala-kaappiin jäänyttä viikunapussia), puen hänet, varoittelen häntä monesta asiasta etukäteen, keksin hänelle tekemistä ja niin edelleen. Sieltä se äidin tuttu tunne, syyllisyys, nousi. Enkö teekkään asioita oikein? Enkö vieläkään ole riittävä? Joku muu on näköjään oivaltanut jotain ja paljon.

Hetken aikaa tunne oli päällä ja tietoisesti annoin sen olla, hyväksyin ja kiitin sen tuomasta viestistä. Tein myös päätöksen, että viimeistään nyt lapsellemme pitää antaa enemmän omaa tilaa ja mahdollisuuksia oppia itse. Tästä parin tunnin päästä sain ensimmäisen tilaisuuden muuttaa käytöstäni: lapsi oli maistamassa keittoa, joka oli melko kuumaa, vaikka olin sitä vähän jäähdytellyt. Yleensä varoitan selvästi, että “älä ota ihan vielä”. Tällä kertaa sanoin hiljempaa: “se voi olla kuumaa, kokeile ensin varovasti”. No lapsi tietysti alkoi heti ahmia herkullista keittoa ja yhtä nopeasti tuli itku, liian kuumaahan se oli. En kuitenkaan hermostunut tästä tilanteesta vaan annoin olla ja lohdutin vähän. Sitten aloin itse syödä ja puhalsin kunnolla joka lusikallista. Hetken päästä lapsi alkoi innoissaan puhaltaa myös joka lusikallistaan ja harmitus unohtui sekunneissa. Kysyin vielä myöhemmin illalla, että mitä kannattaa tehdä, jos ruoka on poppaa? Puhaltaa, sanoi lapsi iloisesti. Ja tänä aamuna jälleen puhalleltiin yhdessä aamupuuroa. Niinhän sitä sanotaan, että lapsi ei juurikaan kuule mitä (ohjeita) puhut, mutta näkee kaiken, mitä teet. Ja mitä rauhallisemmin suhtaudumme hänen tunteisiinsa, sitä nopeammin ne menevät ohi.

Samaisena iltana annoin lapseni vielä oppia putoamaan roikkumistelineeltä maahan, sen sijaan, että olisin ollut varmistelemassa niinkuin yleensä. Teline oli matalalla, mutta itku siitäkin pyllähdyksestä tuli, vaikka ei varmasti ollut kovakaan kolahdus. Mutta tämän tein siksi, että lapseni on roikkunut useita kertoja ja olen varmistellut häntä. Uskon, että monessa muussakin asiassa olisi tärkeää olla herkkä tilanteelle ja lapsen kehitysvaiheelle. Jos heti ensimmäisen kerran hänen saadessaan kuuman keiton eteensä olisin antanut hänen polttaa suunsa, olisi hänen perusturvallisuuden tunteensa elämää (ja ruokaa) kohtaan ehkä järkkynyt. Mutta muutaman avustuskerran jälkeen, saattaa olla aika kokeilla itse. Toisessa tilanteessa lapsi saattaa tarvita aikuisen tukea, ohjausta ja jopa “paapomista”, kun toisessa tilanteessa itse oppimisen mahdollisuus on tärkeämpää. Tätä on herkkänä oleminen. Tuo tunteitani herättelevä blogiteksti ja sen kärjistys tai kärjistävältä tuntuva viesti oli kuitenkin tärkeää, jotta voi löytää sen oman keskitien. 

Olemme jutelleet Elinan kanssa siitä, kuinka erilaiset lasten kasvatustavat meillä on ja kuinka suurta osaa siinä näyttelee omasta perheestä saatu kasvatusmalli. Vaikka jaamme monia perusnäkemyksiä- ja arvoja, olen itse tiettyjen asioiden suhteen selvästi tarkempi ja kontrolloivampi, kuin Elina taas ottaa monessa asiassa rennommin. Toisaalta olen kyllä monessa asiassa rento ja Elina on ehdottomampi. Ei siis voi yleistää:). Ja vaikea verrata, kun lapsilla on ikäeroa puolitoista vuotta, koska tuossa vaiheessa se mitä on menossa on hyvin erilaista. Ja sekin vaikuttaa, että molemmat olemme todellakin vasta oppimassa esikoisemme kanssa ja emme yksinkertaisesti tiedä, mikä on oikea tapa monissa asioissa. Ehkä saamme joka tapauksessa tasapainotusta tässäkin asiassa toisiltamme yhtä lailla kuin “aina rennon” puolisoni kanssa. Siinäkin on ollut kasvun paikkoja löytää sopiva keskitie lapsen kanssa olemiseen. Molemmat ovat saaneet kasvaa kasvusuuntaansa kohti niin lapsen kasvatuksessa kuin muussa parisuhteessa. 

Varmaa kuitenkin on, että yhtä oikeaa tapaa lasten kasvatukseen ei ole ja että samanlaisella kasvatuksella voi perheeseen tulla ihan erilaisia persoonia. Esimerkiksi oma äitini on sanonut kasvattaneensa kaksi tyttöänsä ihan samalla tavalla ja silti olemme hyvin erilaisia esimerkiksi itsenäistymisen suhteen. Aika voi tässäkin tietenkin kullata muistojen lisäksi myös muistin ja epäilen, että täysin samaa kasvatustapaa tuskin on ikinä mahdollista käyttää kahteen lapseen. Esimerkiksi kuopus ja esikoinen ottavat luontaisesti usein erilaiset roolit ja tilanne perheessä on myös usein erilainen riippuen, onko useampi lapsi vai yksi. Yleisellä tasolla uskon kuitenkin, että vanhemmat siivoavat liikaa lapsen näkyvistä todellista maailmaa. Kun he estävät lasta kohtaamasta varhaisvuosina epämukavia tunteita, lapsilla on vaikeampi käsitellä “kylmää maailmaa” myöhemmällä iällä. Pienetkin vastoinkäymiset saavat suurennetut mittasuhteet psyykkeessämme. Tästä on ainakin kokemuksia omassa perhepiirissäni.

Kehitymme kasvamme kaikissa asioissa, myös vanhemmuudessa, kolmen seikan kautta: tarvitsemme tietoa, kokemuksia ja harjoittelua. Jokainen löytää oman tapansa tarkastellen itseään ja kysyen:  Mitkä mallit ovat omasta kasvatuksesta opittua? Minkä hyvän sieltä voisi sisällyttää? Minkä voisin tietoisesti tehdä toisin? Mikä on totta juuri tässä tilanteessa ja lapsen kehitysvaiheessa? Mitä tunteita ehkä välttelen toimimalla tietyllä tavalla? Ja summa summarum: helpompia oppimisen tilanteita voisi moni meistä varmasti luoda enemmän pienen oman kärsivällisyyden lisäämisellä. 

Picture

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Manifestoi unelmiesi elämä (updated)

Oletko selkeyttänyt itsellesi, millaista elämää haluat elää? Mitkä ovat todellisia unelmiasi? Muistatko...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.