Oodi isovanhemmille

Picture

Kun yksinhuoltaja apua sai

Kun tulin raskaaksi vanhempani asuivat ulkomailla, olivat asuneet jo viimeiset kymmenen vuotta. Kun he pääsivät eläkkeelle he muuttivat takaisin suomeen, poikani oli silloin noin 1,5-vuotias. Kun raskauteni oli puolivälissä isäni ehdotti, että jos hän tulisi muutamaksi kuukaudeksi Suomeen minua auttamaan kun vauva syntyy, koska odotin lasta yksin. Se oli meidän kaikkien puolesta erittäin hyvä päätös. Minä sain apua, isäni sai tutustua ensimmäiseen lapsenlapseensa kunnolla ja vauva sai tutustua isoisäänsä heti alusta alkaen. Isäni tuli suomeen juuri vähän ennen synnytystä ja lähti takaisin kun vauva oli kolmen kuukauden vanha.

En tiedä miten olisin jaksanut ilman isäni apua, kun avunkin kanssa olin niin uupunut. Muistan kuinka isäni jaksoi herätä aina kun vauva heräsi ja kuinka hän kävi lähes joka päivä vaunukävelyllä lapsenlapsensa kanssa. He katselivat yhdessä puita metsässä ja isäni kertoi pojalle tärkeitä juttuja ja opetti hyvää huumorintajua heti vauvasta pitäen. Itse sain sillä aikaa paljon kaipaamaani unta. Oli niin hellyyttävää seurata kuinka täysin hullaantunut isäni oli vauvaan. Hän kantoi poikaa ympäri asuntoa ja oppi miten kantaa vauvaa, kun hän itki vatsaväänteitä. Käveli ikkunalta ikkunalle ja näytti puita ikkunasta. Oli ihanaa kuunnella kun isäni kertoi tutuille ja tuntemattomille tarinoita lapsestani, kuinka hän viime neuvolan jälkeen on saanut lisää painoa.

On onnekasta jos isovanhemmat pystyvät auttamaan

Oli mahtavaa elää tätä yhdessä isäni kanssa, ja tuntui että kokemus kasvatti meidät myös lähemmäksi toisiamme, ja muistelemme vähän väliä pieniä ja isoja juttuja tältä ajalta. Isäni on kertonut kuinka hän oli teki paljon töitä omassa yrityksessään kun olimme pieniä veljeni kanssa ja häneltä on jäänyt paljon asioita näkemättä kun olimme pieniä. Tämä aika lapsenlapsensa kanssa oli hänelle korvaamatonta.

​Ymmärrän ettei aina ole mahdollista että isovanhemmat ovat lastenlastensa elämässä tiiviisti mukana, ja olemmekin onnekkaita kun meillä tämä mahdollisuus on. Mielestäni suomessa kaivataankin enemmän ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia. Ei tunnu luontevalta, että vauvan saatuaan äiti jää kahdestaan neljän seinän sisälle vauvan kanssa. Itse ainakin synnytyksen jälkeen tunsin itseni todella yksinäiseksi ja tuntui pelottavalta kasvattaa lasta yksin.

Picture

Kun vauva saapui koko perhe lähentyi

On maailman ihaninta seurata kuinka lapsi solmii suhdettaan isovanhempiinsa. Heillä on ihan erityinen suhde toisiinsa. Olen niin onnekas, että minulla on ihana perhe, äitini, isäni ja neljä vuotta nuorempi veljeni, joiden kanssa olemme todella läheiset. Samalla myös lapseni on niin onnekas, että hänellä on elämässään äitinsä lisäksi isoäiti, isoisä ja eno.
Vanhempani ovat sanoneet että rakkaus lapsenlapseen on ihan erilaista kuin rakkaus omaan lapseen. Saahan siinä myös vähän niin kuin kermat kakun päältä – saa tehdä kaikkea kivaa lapsen kanssa. Mutta samaan aikaan siihen liittyy taas ihan erilainen vastuu. Olen kuullut että lapsenlapsen kanssa sitä on entistä varovaisempi, jotenkin se vastuu on  jollain tapaa suurempi, tai erilainen kuin omien lasten kanssa.​
​On myös mahtavaa seurata veljeni matkaa enoksi – se on hänen mielestään ollut suoraan sanottuna aika pelottavaa. On jännittävää kun siihen tehtävään kuuluu jollain tavalla suuri vastuu siitä, että on pienelle, rakkaalle tyypille niin tärkeä ihminen. Olen yrittänyt kuitenkin sanoa että saat vain olla oma itsesi ja loput tulee omalla painollaan. On tärkeää pelkästään vain olla läsnä lapsen elämässä ja nauttia siitä seurasta. (sivuhuomautuksena veljelleni, olet onnistunut enoudessasi erittäin hyvin, ei mitään hätää!)

Picture

Oma lapsuus vaikuttaa kasvatustapaan

Meillä oli veljeni kanssa aika lailla onnellinen ja kiva lapsuus. Rahaa ei ollut aina mutta rakkautta senkin edestä. Tietysti jokaisessa perheessä on omat murheensa ja ongelmansa, mutta mielestäni meillä oli enimmäkseen onnellinen lapsuus. Vanhempani kasvattivat meidät mielestäni todella hyvin, meillä oli tarpeeksi rajoja, riittävästi vapautta, roppakaupalla rakkautta ja opetus siitä että huumorilla pääsee pitkälle. Haluaisin pystyä tarjoamaan saman omalle lapselleni ja olenkin mielestäni tähän mennessä siinä onnistunutkin. Usein sanotaan että tultuaan itse vanhemmaksi, alkaa miettimään omaa lapsuutta ja sieltä voi ponnahtaa joskus yllättäviä, kipeitäkin asioita yhtäkkiä päivänvaloon.

Itse olen paljon miettinyt omaa lapsuuttani ja kasvatusasioita sitä kautta. Se miten olemme itse kasvaneet vaikuttaa paljon omaan kasvatustapaamme. Olen onnellinen siitä, että meillä oli hyvä lapsuus.​Äitini on usein sanonut että olin vauvana vaativa ja lapsena erittäin temperamenttinen ja itsepäinen. Äitini sanoo myös että minun lapseni on aivan samanlainen kuin minä pienenä. Tämä on auttanut siihen että ymmärrän lastani paremmin, kun äitini on kertonut tarinoita minun lapsuudestani. Kuinka minä nukuin huonosti, sain järjettömiä raivareita ja kuinka he selvisivät minun kanssani.

Olen saanut vanhemmiltani todella hyvää tukea omaan vanhemmuuteeni, koska he tietävät kuinka toimia lapsen kanssa joka nukkuu huonosti ja on temperamenttinen. Tietysti teen omat päätökseni ja minulla on omat tapani kasvattaa, mutta mielellään kuuntelen heidänkin neuvoja. Äitini on minun ollessa vauva joutunut soittamaan neuvolaan, ettei jaksa enää kun lapsi ei nuku ja voimat on vähissä. Vaikka siitä on aikaa, äitini edelleen muistaa sen ajan ja ymmärtää minun väsymystäni.

Picture

Vanhempieni kasvatustavat vastaavat omiani

Sen lisäksi että meillä on perheen kesken hyvät välit, olemme vanhempieni kanssa aika samoilla aaltopituuksilla kasvatusperiaatteiden suhteen. Välillä kuulen kuinka isovanhemmat jyräävät vanhempien periaatteet ja mielipiteet ja tekevät niin kuin heitä huvittaa lapsenlapsen suhteen. Minun äitini kyllä tarjoaa omia mielipiteitään asioista, eikä olla aina samaa mieltä. Saatan suutahtaa ja sanoa kipakastikin takaisin, mutta äitini on ehkä tähän temperamenttiini jo tottunut. Mutta silti ymmärrämme toisiamme, ja olemme onneksi aika samaa mieltä asioista.​

Kun lapseni on siellä kyläilemässä ilman minua, he ovat saaneet vapaat kädet hoitaa lasta, enkä koe tarpeelliseksi puuttua heidän tapoihinsa. Mielestäni on todella upeaa, jos isovanhemmat voivat elää läheisissä väleissä lapsenlapseensa, ja tavallaan osallistua omalta osaltaan kasvatukseen. Poikani on vanhempieni luona yökylässä noin kerran viikossa, mikä on ihan huikea apu minulle jotta saan nukkua yön rauhassa. Se on myös vanhemmilleni tärkeä hetki kun saavat eri tavalla olla lapsenlapsen kanssa kun minä en ole paikalla. Se on lisäksi ihan todella tärkeää lapselleni, että hän saa rauhassa tutustua isovanhempiinsa, ja luoda heidän kanssaan suhdetta.

Teemme lisäksi perheen kanssa yhdessä retkiä, kaupunkiseikkailuja sekä autoreissuja suomen sisälllä ja ulkomaille. Näistä lapsi (ja aikuisetkin) saa hienoja kokemuksia ja muistoja.

Picture

Yhteiskunta muuttuu yksinäiseksi

Olen äidiksi tultuani ihmetellyt miten yksinäisiä äidit ovat lapsen saatuaan. Vaikka olisi puoliso, hän luultavasti joutuu aika pian menemään takaisin työelämään ja äiti jää yksin kotiin. Jos ei ole ketään äitikavereita joiden kanssa kuluttaa aikaa päivisin jää entistä yksinäisemmäksi kotiin. Muistan kuinka yritin käydä leikkipuistoissa ja perhekerhoissa vauvan kanssa, kun vanhempani asuivat ulkomailla enkä ollut tutustunut muihin äiteihin vielä. Melkein kaikki muut kaverit ja tutut olivat työelämässä tai opiskelivat päivisin. Olin todella yksinäinen! Minulla ei edes ollut puolisoa joka olisi illaksi tullut kotiin. Ihmettelin, miten muut äidit jaksavat?

Varsinkin kun olen todella sosiaalinen ja kaipaan ihmisten seuraa, oli ihan yllätys kuinka yksinäiseksi voi tuntea itsensä. En koskaan tuntenut olevani “leikkipuistoäiti”, ja koin huonommuutta siitä etten jaksa istua hiekkalaatikon reunalla. Tuntui että siellä olin vain lapsen äiti, kukaan ei edes kysellyt minun nimeäni. Siellä puhuttiin vain pintapuolisesti lasten asioista, ja tunsin itseni välillä entistä yksinäisemmäksi ja olin niin hukassa. Olinko vain äiti? Kaipasin usein keskusteluja jostain muustakin kuin vaippamerkeistä. Äitini kertoi ettei hänkään ollut koskaan nauttinut hiekkalaatikolla istumisesta, ja tunsin itseni onneksi vähän normaalimmaksi. Tähän en ollut myöskään ollenkaan varautunut raskausaikana.

Jotenkin uskoin että vauvan tultua maailmaan, kaikki olisi ihanaa ja olisin onnellinen ja vapaa tekemään mitä vaan vauvan kanssa ja litkimässä kahvia muiden äitien kanssa. Totuus olikin se, että en koskaan nukkunut ja olin todella uupunut, ja tunsin itseni yksinäiseksi. Onneksi kuitenkin jossain vaiheessa löysin yhden ihanan äitikaverin, jonka kanssa tosiaan kävimme litkimässä pannuittain kahvia sillä aikaa kun lapsemme leikkivät yhdessä.

Picture

Oli ihanaa kun vanhempani muuttivat takaisin Suomeen

Kun vanhempani muuttivat takaisin Suomeen lapseni ollessa noin 1,5-vuotias, olin todella iloinen. Olimme aiemmin pitäneet yhteyttä muun muassa Skypen välityksellä, silloin kun vanhempani tulivat Suomessa käymään ja muutaman kerran kun teimme yhteisen reissun ulkomaille. Näimme kuitenkin ihan liian harvoin. Suomeen tullessaan vanhempani asuivat minun ja poikani luona muutaman kuukauden kunnes löysivät asunnon. Monesti minulta kysyttiin, että miten kestän asua vanhempieni kanssa. Tietysti siinä oli omat ongelmansa kun asuu aikuisena omien vanhempiensa kanssa, mutta meistä kaikista tuntui niin mukavalta taas olla toistemme elämässä tiiviisti, kun olimme asuneet 10 vuotta erillään eri maissa.

 

 

 

Minusta tuntui sanoinkuvaamattoman helpottavalta, ettei minun tarvinnut olla enää yksin. Oli niin outoa, kun lapsen herätessä yöllä ei tarvinnutkaan olla ainut joka heräsi, vaan pystyin kerrankin kääntämään vain kylkeä ja antaa muiden hoitaa ne lukuisat yöherätykset. Pystyin myös  aamulla nukkumaan pidempään, joku muu hoiti ruokailun välillä ja viihdytti lasta. Olin niin uupunut ja kaipasin kipeästi apua, ilman että sitä tarvitsi pyytää. Täytyy silti myöntää, että siinä vaiheessa kun he löysivät asuntonsa, huokasin salaa helpotuksesta. Tiesin ettei yhteiselo olisi varmasti kauaa enää toiminut niin läheisissä merkeissä, pienessä asunnossa.

 

 

Ihailen niitä kulttuureja, joissa koko suku asuu yhdessä

Olemme välillä äitini kanssa puhuneet myös siitä, että olisi kyllä mahtavaa asua koko perheemme kanssa niin lähekkäin, että asuisimme vierekkäisissä taloissa.Olen välillä miettinyt, että elääkö muut lapsiperheet näin tiiviisti omien vanhempiensa kanssa. Eläisinkö minäkin, jos minulla olisi puoliso? Välillä tunnen syyllisyyttä myös siitä, että vaadinko liikaa vanhemmiltani, pyydänkö liian usein apua, soitanko liian usein heille ja kerron murheitani? Olemme puhuneet tästäkin ääneen, ja äitini on sanonut että he kyllä osaavat sanoa jos he eivät jaksa. En silti halua olla taakkana heille murheineni. He ovat olleet suurimpana apuna masennukseni kanssa, ja ovat nähneet minut täydellisen haavoittuvana ja huonoimmillani. Heille uskallan olla oma itseni ja sanoa jos olen väsynyt, tai että nyt en jaksa enää.

 

 

 

 

Olen niin äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen heidän avustaan ja ennen kaikkea siitä, että poikani saa tutustua heihin, saa heiltä kokemusta, lohtua, iloa, syliä, turvaa ja sellaista rakkautta jota vain isovanhemmat voivat tarjota.

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Mikä susta tulee isona?

Kun kysyn lapseltani mikä hänestä tulee isona, hän vastaa yleensä ‘kokki’. Viime...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.