Onko sinulla tämä haitallinen tapa? Näin sulatat sen pois. 

Nainen, oletko erehtynyt hakemaan lohtua ja parannusta olotilaasi ja tunteisiisi suklaasta? Et ole yksin. Meitä on varmasti tuhansia – ellei miljoonia. Itsekin syön parhaillaan suklaata – ja vielä normisellaista, kun kaappiin sellainen oli jäänyt pyörimään. Suklaan syömisessä sinällään ei ole mielestäni mitään huonoa, jos terveytesi on hyvä ja sen käyttö pysyy kohtuudessa. Mutta jos suklaalla tai muulla makealla pyritään jatkuvasti helpottamaan huonoa oloa, mennään hakoteille. 

Kun hamuamme käsiimme suklaata, hamuamme epätoivoisesti usein tiedostamattamme rakkauden tunnetta, josta koemme olevamme hetkellisesti tai jopa kroonisesti irti. Psyykkeemme on ohjelmoitu jo pienestä asti kulkemaan kohti nautintoa, mielihyvää – poispäin kivusta. Täten meille monelle on heikolla hetkellä annettu herkkuja lohdukkeeksi ja niillä on koitettu väistää ja selättää epämukavia tunteita ja hetkiä, koska kuka nyt lapsen itkua ja kiukuttelua jaksaa pidempään kuunnella? 

Samalla, kun meidät on vaimennettu herkkujen avulla ulkoisesti, olemme tallentaneet sisäiseen tietokoneeseemme tiedon: “tämä tunne, joka haluaisi nyt ilmoittaa itsestään on huono. Minä olen siis huono. Parasta vaimentaa tuo tunne nopeasti hinnalla millä hyvänsä.”

Suklaa ja herkut toimivat pikarakkautena haavoihimme. 

Niin pikaruoasta kuin muusta pikarakkaudesta tulee yleensä vaan huono olo, ainakin pidemmällä tähtäimellä. Kehomme tuntuu raskaalta ja tukkoiselta ja tunnemaailmakaan ei riemastuta; on syyllisyyttä, itseinhoa, ällötystä, turhautumista..you know. Miten hitossa tästä kierteestä pääsisi pois?

Picture

Haluan jakaa lähipäivinä tapahtuneen kokemuksen, joka liittyy suoraan aiheeseen. Tässä tarina pidemmän kaavan mukaan. 

Mieheni lähti 10 päiväksi koulutusmatkalle USA:han tyttömme Lumikin 1-vuotis synttäreiden jälkeisenä sunnuntaina. Jäin lastemme kanssa ensin mieheni äidille ja sen jälkeen siirryimme omille vanhemmilleni. Sain isovanhemmista apua lastenhoidossa – lähinnä poikamme hoidossa päivisin, mistä olen kyllä kiitollinen. Olin jo pari kuukautta ennen reissua saanut nukkua kohtalaisen hyviä yöunia, mikä tapauksessamme tarkoittaa “vain” noin kolmea yösyöttöä aamuyöstä alkaen. Mieheni oli nukkunut siis aamuyöhön tähän asti Lumikin kanssa. Nyt peruspohjani vietiin pois ja jouduin selviämään öistä yksin. Asennoiduin viikkoon hyvin ja päätin tehdä parhaani ja etenkin ottaa mahdollisimman rennosti.

Ensimmäiset yöt sinnittelin ja rauhoittelin tyttöä ilman rintaa aamuyöhön asti. Hän heräili tunnin parin välein. Tein kiitollisuusharjoituksia pompotellessani tyttöä sängyssä keskellä yötä kantorepussa ja se oikeasti auttoi. Tiedän, että rintaa antamalla hän nukkuu lähes takuulla ainakin pari tuntia, joten sitä olisi helppo ollut antaa, mutta en halunnut mennä “taaksepäin”. 

Ensimmäiset yöt jaksoin, mutta kun vaihdoimme oleskelupaikkaa, voimani alkoivat hiipua. Lumikki könysi uudessa sängyssä ja heräili ajoittain 15 minuutin välein. Kiitollisuuden tunteen rakentaminen alkoi olla yhä haastavampaa. Nämä viimeiset yöt olivat melko raskaita ja aamuherätys oli aina 6-7 aikaan. Tyttö poltti vielä kätensäkin eräänä päivänä kuumaan uuninluukkuun ja sai toisen asteen palovamman. Pinnani alkoi olla kireällä ja sen huomasi siitä, että aloin ärähdellä äidilleni, mitä en ole tehnyt aikoihin.

Selvisin kuitenkin hyvin, koska oli pakko. Ulkoisesti olin vahva ja jaksava – koska oli pakko. Siirryimme loppupäiviksi kotiin lasten kanssa. Viimeisen yön nukuin lasteni välissä siirtyillen jatkuvasti eri puolelle sänkyä tytön könytessä vuoteessa hamuten rintaani joka heräilyllä. Olo oli jo pitkään ollut kuin kuivan kesän oravalla ja aloin olla vihainen jo imettämisellekkin. Saakeli, lopetan koko touhun kohta!!

Muitakin harmituksen aiheita esiintyi aika ajoin. Kuten se, että työasiani, jotka olin saanut hyvin alkuun olivat nyt jumissa ja koin, että ajatus ei liiku mihinkään järkevään – tai yleensä mihinkään. “Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään”. “En selviä edes lasten kanssa olemista”. “Inhoan itseäni” jne. jne. Asuntomme oli sotkuinen ja siivousta olisi ollut loputtomiin – aikaa ei taas yhtään. Siivous ahdisti, samoin siivoamattomuus. Näistä molemmista koin syyllisyyttä. Tiesin, että nyt pitäisi olla stressaamatta ja passiivinen oikein luvan kanssa, mutta minkäs teet. Lisäksi minulla oli kuukautiset. Ei ollut mahdollisuutta kuunnella kehoa, ottaa rennommin vaan ajoittain piti puskea. Se siitä kehon kuuntelusta ja omien rytmien kunnioittamisesta. Pah! Reilun viikon aikana koin koko tunteiden ihanan skaalan; ärtymystä, vihaa, marttyyriutta, syyllisyyttä, riittämättömyyttä…mutta myös äärimmäistä rakkautta, kiitollisuutta, hyväksyntää.

Viimeisenä päivänä, kun tiesin että mieheni oli tulossa lähdimme vielä tytön kanssa nukutuslenkille. Suuntasin lähikauppaamme aikeissani ostaa jotain hyvää. Olotilani oli…hmm. En osaa sanoa, koska en ollut kokenut yhteyttä kehooni moneen päivään. Olin jonkun vanhan ohjelmoinnin pauloissa ja taisin värähdellä aika matalalla taajuudella. Tytön synttäreistä asti olin syönyt herkkujen jäännöksiä lähes joka päivä. Niistä ja kahvista sai hetken helpostusta, vaikka samalla huomasin niiden lisäävän tukkoisuutta. Vedin puoleeni kaupassa normisuklaakakkua ja kassalla bongasin matkaani vielä neljä pientä geisha -suklaapatukkaa. En syö ns. tavallisia herkkuja juuri koskaan, mutta nyt…ohjauduin tekemään niin, vaikka tiesin, että se ei tekisi hyvää ja lisäksi mieheni tulisi ihan kohta apuihin. 

Tulin kaupasta ja aloin mussuttaan patukkaa. En ollut jaksanut edes käydä kunnon vaunulenkeillä moneen päivään, olo oli vähintääkin puolizombie. Olin äksyillyt vähän jopa ystävilleni ja projisoinut heihin huonoja fiiliksiäni. No, helpostusta hetkeen ja avasin patukan ja toisenkin. Kolmatta patukkaa syödessä alkoi ällöttää ja oksettaa. Hyi hitto. Olo oli sellainen, että ymmärsin niitä, jotka haluavat oksentaa herkkujen syömisen jälkeen. Samalla mieheni soitti. Hän olikin tullut jo kotiin vähän etuajassa. Kiva juttu, ajattelin, mutta en oikeasti saanut rakennettua sisälleni kovin hyvää tunnetta. 

Jätin tytön nukkumaan ulos ja lähdin kömpimään rappusia. Tunsin olevani rähjääntynyt ja kaikkensa antanut, ei-puoleensavetävä äiti, joka on täynnä kiukkua, väsymystä ja tuskaa, jota ei ole saanut purettua mihinkään. Lisäksi olin sortunut herkkuihin – taas. Tiesin, että mieheni on saanut kehittää itseään ja olla irti tästä kaikesta kaaoksesta, vaikka reissaaminen on myös toki väsyttävää. Eli joo, olin myös vähän kateellinen – lisätään se sinne tunneskaalan perälle. 

Sitten. Avasin sen oven. Käännyin keittiön suuntaan ja huomasin mieheni lempeän ja hyväksyvän katseen. Hän näytti myös hyvältä, mieheltä isolla M:llä. Jokin sisälläni alkoi välittömästi sulaa. En voinut väistellä hymyä ollenkaan. En saanut vaatteita riisutuksi, kun menin jo mieheni syleilyyn. Se oli pitkä halaus. Sen aikana aloin päästä takaisin itseeni. Löysin tien takaisin kotiin. Itkin ja annoin tunteiden virrata. Puhdistavia kyyneleitä. Mieheni piti minua otteessaan välillä vahvemmin, välillä hellemmin. Olin pikkutyttö, joka sai rakastavaa hoivaa. 

Kokemus oli mahtava, koska sain niin suoran kokemuksen siitä, mitä todella kaipasin: EN suklaata, vaan aitoa RAKKAUTTA. En vaan osannut vain enää etsiä rakkautta mistään muualta, kuin suklaasta. En ollut saanut tilaa itselleni; hiljentyä, tehdä päivittäisiä kiitollisuusharjoituksia, aikaa vain olla ym. asioita, joissa pääsen kosketuksiin todellisen itseni ja rakkauden kanssa. Kun eteeni tuli ihminen, joka teki tilaa tunteilleni ja joka todella tiesi, miten lukkoni avataan, olin sulaa vahaa.

Saimme jälleen kokemuksen siitä, kuinka parisuhde voi toimia erinomaisena tukena heikoillakin hetkellä. Paljon voimme tehdä itse, mutta joskus toisen tuki on paikallaan. Tämän halauksen aikana koin, kuinka vahvistavaa ja kasvattavaa tämä matka oli ollut, molemmille. Aiemmin tiesin sen kyllä, mutta vain tiedollisella, älyllisellä tasolla. Eikä kyse lopulta ollut vain siitä 10 päivän lomasta vaan kaikesta, mitä olemme kokeneet. 

Samalla halatessamme muistin, että ajatuksiini oli jostain pälkähtänyt ennen kauppaan menoa se, että meille molemmille; minulle ja miehelleni tämä viisi vuotta kestänyt aika lapsiperheenä, ruuhkavuosissa ja ristipaineissa on antanut mahdollisuuden kohdata itseämme ja toisiamme aina vaan syvemmältä. Minulla ensisijainen pelikenttä on ollut koti ja “passiivisuuden” opettelu ja “pelottavien” heikkouden tunteiden kohtaaminen lasten kanssa arjessa. Miehellä pelikenttä on taas ollut työmaa ja aktiivisuus siellä. Uskallus tulla näkyväksi osaamisensa kanssa ja tehdä asioita isommin. Molemmilla tunnetyö on ihan samankaltaista, yhtä pelottavaa, yhtä raskasta, yhtä antoisaa, yhtä täydellistä – vain kontekstit ovat erilaisia. 

Elämä antaa erilaisia haasteita meille jokaiselle, jotta voisimme kasvaa ihmisenä. Meidät, minut ja mieheni on ajettu ahtaalle lasten kanssa. Meiltä on viety yöunet yli vuodeksi molempien lasten kanssa. Hyvinvoinnin taso, jolta lähdimme lapsia tuomaan maailmaan oli korkea ja pudotus alas oli suuri. Samalla olemme saaneet kohdata tunteita, tukahdettuja sellaisia ja oppia uusia tapoja käsittelemään niitä. Vanhat tavat ei vaan enää toimi. Lapset ovat tuoneet “sopivasti” vastavoimaa ja lähestulkoon pakottaneet meitä löytämään sen, mikä on oleellista. Olemme löytäneet tien rakkauteen, aina vain uudelleen ja uudelleen. 

Tarvitsin jälleen tämän kokemuksen, jotta voin ymmärtää paremmin itseäni ja elämää. Vain rakkauden lisäämisen avulla, voimme sulattaa pois huonot tapamme ja ns. korvikkeet. Jossain kohtaa ei enää riitä, että liimaamme päällemme laastarin, kun sisäinen kipu on niin suurta. Sisäinen pikkutyttömme ja sisäinen naisemme haluaa vapautua ja päästää irti kontrollista, suojamuureista, jotka hän on rakentanut haavoittuvuutensa päälle. Hän haluaa olla vapaa, vaikka se hetkellisesti tarkoittaisikin ikävien tunteiden kokemista. Ei, ne eivät todellisuudessa ole ikäviä. Ne ovat vain tunteita. Me itse annamme niille merkityksen. Voisivatko kaikki tunteet. Siis KAIKKI TUNTEET ollakkin oikeasti hyviä tunteita?

Jostain kirjasta luin, että kaikenlaiset himot, kuten ruokaan kohdistuvat ovat todellisuudessa himoja tai paremmin sanottuna kaipuuta korkeimpaan; kaipuuta omaan ytimeemme, rakkauden lähteeseen, Jumalaan tai miksi sitä haluaa kutsua. Meidät on opetettu kohdentamaan tuo halu väärin jo pienestä asti, mutta nyt voimme onneksi oppia uudelleen. Voimme muuttaa sisäisen tietokoneemme asetuksia, nollata ne ja tallentaa sinne rakkauden koodit. 

Avaa ovesi kaikille tunteille ja näe opettajasi ympärilläsi!

Picture

Mitä tunteita sinä pidät huonoina, mitä hyvinä?
Mitä tunteita piilottelet sisälläsi?
Missä kohtaa tunteet tuntuvat kehossasi?

Mikä on sinun tapasi tai metodisi vahvistaa rakkautta itseäsi kohtaan?

Tulossa pian Naiseuden voimassa mieheni Heikki Harjun haastattelu liittyen tunnesyömiseen ja tunteiden käsittelyyn! 

Liity postituslistalleni ja saat Tunnista sisäiset tarpeesi – VOIMApdf:n

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Matkalla kokoNaiseksi joudumme kohtaamaan piilotetut puolemme

Ollaanpa rehellisiä, naiset. Meillä todella on syvempiä tarpeita. Me emme enää voi...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.