Omassa Voimassa 1/2

 

Tervetuloa Intohimona Elämä-kirjoitusten pariin!​Elämä on kyllä niin mielenkiintoista! Aloitin jo aiemmin tämän tekstin kirjoittamisen aiheesta, joka käsitteli oman voiman löytämistä ja sen esiintuloa. Kirjoitin jo pitkän pätkän siitä, miten mahtavaa on tänä päivänä olla juuri se, joka on, nähdä hyvää ympärillä ja itsessään. Hyväksyä maailma ja itsensä sellaisena kuin on. Olin todella innoissani ja tyytyväinen ajatuksiini, millaisen tekstin aion kirjoittaa… Universumi järjestikin minulle testin, että tiedänkö mistä kirjoitan.

Kohtasin ihmisen, joka on hyvin läheinen, mutta kuitenkin niin kaukainen. Kaukainen siksi, että me elämme kuin eri maailmassa, meillä ei ole mitään puhuttavaa keskenämme, enkä koe että voisin luottaa tähän ihmiseen, vaikka se tuntuukin surulliselta. Välillämme on pitkä historia ja koen rooliasetelman olleen aina samanlainen. Hänen roolinsa on ollut kohdella minua, kuin olisin teini-ikäinen hirviö, jolle pitää kertoa miten kuuluu elää, käyttäytyä ja ajatella, etten aiheuta enempää häiriötä ja tuhoa ympäristööni. Minun roolini on ollut yrittää samalla todistella toisen olevan väärässä, että oikeasti olen tunteva, aistiva ja haavoittuva ihminen, minäkin haluan positiivista palautetta ja näin ruikutan hyväksyntää ulkopuoleltani. Tässä kohtaa usein jo unohtuu se, että olen vastuuni tunteva aikuinen nainen ja kahden lapsen äiti.

Uskon että pystyt samaistumaan tilanteeseen, jossa tipahdat jonnekin kaukaisuuteen, johonkin vanhaan rooliin, jota olet joskus erittäin sujuvasti näytellyt. Ja kuin taikaiskusta, olet siinä roolissa uudelleen, kuin unohtaen kaiken mitä oikeasti tällä hetkellä olet.Tätä tapahtuu meille niin kauan, kun on käsitellyt/tunnistanut omat reaktionsa ja kykenee olla menemättä vanhaan rooliin, vaikka miten meitä koeteltaisiin.

Tällä kertaa pysyin kohtaamisessa hyvinkin neutraalina, yllätin jopa itsenikin! Tunsin kuitenkin miten koko kehoni vapisi, sydämeni hakkasi niin että se jopa sumensi kuuloani. Koitin pitää itseäni väkisin hengissä, ennen kuin joudun pinnan alle. Kuulin, miten olen täysin samanlainen kuin aina ennenkin ja toimintanikin on täysin samanlaista kuin aina. Yritin kysyä tarkentavia kysymyksiä, minkä enää pystyin, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta. Sain kuulla, miten aina arvostelen ja tuomitsen hänet, enkä ole muuttunut yhtään. Kysyin perusteluja tälle päättömälle väitteelle, mutta syytökset juonsivat juurensa yli 10 vuoden taakse, jotka eivät kuulemma olleet syytöksiä, vaan hän vain ainoastaan kertoi millainen olen -vielä tänäänkin! Sillä ei ollut väliä, että emme ole keskustelleet moneen vuoteen, saati että hän tietäisi millaista elämäni on..

Ei ollut väliä, olinko pahoitellut asioita, koska teen vääryyttä hänen mielestään yhä edelleen.
Kiitin mielipiteestä, ja sanoin että hän saa pitää omat ajatuksensa. Tällä kertaa en alkanut rähjäämään, joka on minulle tyypillistä kun menetän kunnolla malttini.

Olin hetken jopa ylpeä itsestäni, etten ollut enempää turhaan puolustellut itseäni. Hieman yritin, mutta annoin lopulta asian olla. Kohtaamisen jälkeen en kuitenkaan saanut sydäntäni rauhoittumaan moneen tuntiin, tuntui kuin kaikki voimani olisivat valuneet jonnekin maanrakoon ja valuin lopulta sinne itsekin. Alkoi parin päivän sisäinen taistelu, jossa esitin loistavia argumentteja puolustaakseni itseäni, toinen puoli minusta kertoi syitä kummankin osapuolen ajatuksiin ja tunteisiin ja pyrki ymmärtämään tilanteen ja koko yhteisen historian. Olen käsitellyt kyseistä ihmissuhdetta aika paljon, mutta myönnän, että olen myös väistellyt sen kohtaamista. Kuin olisin odottanut olevani tarpeeksi vahva ja tietoinen käsittelemään tilanteen ja pysymään täysin neutraalina.  Vielä en ollut. Vaikka kohtaamishetkellä en lähtenyt mukaan entisenlaisesti, sen jälkeen kyllä alkoi tapahtua.


​Tipahdin itsesyytöksiin, negatiivisuuksiin ja tunsin miten itsetuntoni romahti tasolle, josta olin jo unohtanut vuosien aikana nousseeni. Koko maailma tuntui olevan minua vastaan ja minä se pieni hyväksyntää kerjäävä, unohdettu maanmatonen, mutta ainainen selviytyjä. Minusta tuli hetkeksi sellainen, jollaiseksi ulkopuolinen määritteli minut ja uskoin tätä ajatusta itsestäni. Vaikka samaan aikaan kävin keskustelua sen tietoisemman puoleni kanssa, niin maanmatosellakin oli paljon sanottavaa. Löysin sisältäni uudelleen nuoren tytön/naisen, joka ei tiennyt yhtään mitä olisi luvallista tuntea, ajatella tai tehdä, että saisi joskus positiivista palautetta, kannustusta ja hyväksyntää. Oikeastaan vähän kauhistuin, että tällainenko minä olen ollut. Kyllä olen. 

(Kuva taitaa olla vuodelta -98)​Ihmissuhteeni ovat olleet kautta aikojen repiviä, arvostelevia, taisteluja ja omituista kilpailua mitä en ole ymmärtänyt. Olen vain koittanut selviytyä päivistä hengissä. Kuulostaa dramaattiselta, mitä se on minulle ollutkin. Ulkoisesti kaikki on aina ollut hyvin, mutta pääni sisällä olen elämäni kokenut olevan yhtä selviytymistä. En usko kovin monen tienneen millaista sisäistä kamppailua silloinen elämäni oli.
Miessuhteeni ovat olleet tämän päivän kriteereilläni erittäin ala-arvoisia, mutta ymmärrän mitä silloin heissä näin ja miksi halusin pysyä epäterveissä suhteissa. Ja ajauduin sellaisiin yhä uudelleen.

Itselleni läpikahlatut ihmissuhteeni kertovat, mitä olen oppinut elämästä ja varsinkin siitä, miten huonon itsetunnon kanssa olen elänyt. En arvostanut itseäni, enkä välittänyt miten minua kohdeltiin, janosin vain rakkautta ja hyväksyntää. Olen tarponut miessuhteitteni kanssa niin syvässä suossa, että jokainen vähänkin enemmän kuivaa maata tarjonnut mies tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin edellinen. Nyt tiedän mitä haluan, koska yli puolet elämästäni olen kokenut sellaista mitä en todellakaan halua kenenkään muunkaan kokevan! Ja silti sellainen koetaan jollain tasolla normaaliksi elämäksi ja normaaleiksi parisuhteiksi..

Kuoppa, missä kävin visiitillä oli omaa menneisyyttäni. Sain loistavan muistutuksen, millaisen matkan olen itseni kanssa kulkenut, että tänään voin kirjoittaa tätä tekstiä. Se hullunmylly mitä kävin läpi omissa ajatuksissani, kohdistuen tämän tiputuksen aiheuttaneeseen kohtaamiseen on myös sitä, mitä joskus arkeni oli täynnä. Voi että kun oli helppo syyttää toista ymmärtämättömyydestä, kuuntelemattomuudesta ja julmista sanoista. Jokainen kuitenkin osui omaan nilkkaan. Kaikki, mitä koin tulevan ulkopuoleltani ja koin jonkun toisen tekevän minulle, ei ollut totta. Minä ihan itse tein sen itselleni. Se mitä toinen syytti minun tehneen hänelle, ei ollut totta. Hän teki sen ihan itselleen. Kukaan toinen ei voi aiheuttaa meille mitään, vain ainoastaan herättää meissä kohdan, joka kannattaa tutkia itsessään. Ja kukin tekee sen omalla tavallaan.

Olen ollut elämäni aikana ilkeä, ymmärtämätön ja kohdellut toisia tavoilla, joille voin löytää selityksiä, mutta ne ovat ihan turhia. Näin on ollut, piste. Voin vain olla pahoillani itseni puolesta ja olla pahoillani, jos joku kokee minun tökkineen itsessään kohtaa, johon kukaan muu ei ole osunut. Uskon, että jokainen meistä on kuitenkin ilkein, ymmärtämättömin ja tuomitsevin itseään kohtaan.
Totta kai syitä löytyy lapsuudesta, perheestä, kaveripiiristä, kouluista, jopa paikkakunnasta jossa olen kasvanut. Nämä ovat kuitenkin ne eväät, joilla minäkin lähdin kohti omaa elämäni matkaa. Matkani on herättänyt monissa hämmästystä, mutta en ole voinut tehdä mitään muuta. Sisäinen ohjaus on ollut niin voimakasta, että olen joutunut umpikujaan aina, kun olen toiminut sitä vastaan ja liiankin monesti olen selittänyt asiat itselleni, että näin kuuluu tehdä. Vasta kun aloitin matkani omaan itseeni, niin moni asia alkoi avautua. Siitä on jo pian 20 vuotta, mutta matka jatkuu edelleen –onneksi! Olisi erittäin tylsää, jos nyt olisin valmis.

Itsetuntemuksesta tuli intohimoni, enkä koe minkään olevan niin mielenkiintoista kuin itsensä kehittäminen. Monet vuodet kuitenkin katsoin asioita ja tapahtumia ulkoapäin, vaikka käsittelinkin itseäni. Se oli paljon turvallisempaa, eikä tarvinnut ottaa 100% vastuuta. Kun vuonna 2010 ajoin itseni henkisesti ja fyysisesti loppuun, käsitin, että nyt on aika muuttaa asiat toiseen suuntaan. Kaikki upeat puheet, kannustukset, hoitomuodot ja opastukset, joilla olin auttanut muita vuosia elämään parempaa elämää, eivät kohdanneet omassa elämässäni. En ollutkaan elänyt omaa elämääni, vaan käyttänyt tietojani ja taitojani muiden auttamiseen, itseni ja perheeni kustannuksella. Oli aika ottaa vastuu ja tuoda kaikki tietotaitoni omaan elämään.


Vastuunotto omista ajatuksista, tunteista, käyttäytymisen motivaatioista, uskomuksista, oman persoonallisuuden ymmärtämisestä, uskomuksista, menneisyyden hyväksymisestä ym. ei ole pelkkää positiivisten affirmaatioiden kuuntelua, niiden hokemista, eikä onnellisuuden tavoittelua. Vaan paljon paljon muuta. Tosiaan, halusin ensin kirjoittaa upeasta omasta voimasta, joka jokaisella on, mutta päädynkin kertomaan, että omaan voimaan, enemmän omaksi itsekseen kasvaminen on välillä todellista helvettiä! En silti vaihtaisi tätä elämäntapaa siihen kuplaan ja toisten määrittelemään minuuteen, jossa käväisin muutama päivä sitten. Se oli hyvä opetus konfliktitilanteesta ja ihmissuhteesta, jossa minulla on vielä työ kesken itseni kanssa. Ei hänen kanssaan, vaan itseni kanssa. Ja sen työn aion tehdä, koska se auttaa meitä molempia eteenpäin. Minun tuntemat tunteeni siinä tilanteessa ja sen jälkeen ovat minun omiani, eikä kenenkään toisen aiheuttamia. Ja niin kauan saan siitä muistutusta, kunnes työni on tehty.Rakkaudella,
Sonja


Lisää kirjoittajalta Intohimona Elämä/Sonja Kaunismäki

Äitiyden helmiä

Lapsena elämäni käsikirjoitukseen kuului kaunis unelma tulevaisuudesta. Haaveissani minulla oli aviomies, vähintään...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.