Oman polun kulkeminen ei ole pelkkää iloa ja aurinkoa, joskus se on yksinäisyyttä ja tuskaa

Tänään oon kipuillu. Sanaton paha olo on vallannu kehon pinta-alaa. Tosi reippaasti oon keksiny tekemistä, jottei pulppuavaa tunnetta tarvis ottaa vastaan. Mutta. Oon luvannu itelleni, että otan vastaan. Kaiken. Että näen itteni, kohtaan itteni, otan itteni todesta, oon kiinnostunut siitä mitä mulle kuuluu. Koska jos en kuuntele itteäni, peliin puuttuu itku, mökötys, tiuskiminen tai mun suosikki: suklaa. Suklaalla kun on niin pirun kätevä pukata kurkusta alas se kaikki paha mieli, joka haluais nousta ylös. Tulla kuulluksi, nähdyksi, kohdatuksi, rakastetuksi, hyväksytyksi. Itku tulee ku pullottaa pahaa oloa sisäänsä tarpeeksi kauan. Mökötys ja tiuskiminen koittaa pitää piilossa ja turvassa sen osan minussa joka on ottanu osumaa. Kaikki hyvällä asialla, mutta ei ne perimmäistä ongelmaa korjaa.Mistä kaikki tuo paha olo kumpuaa? Sitä alkaa tuntee ittensä jo aika hyvin ku ei tarvi enää viikkoja metästää syytä tai kuluttaa päiviä noihin sijaistoimintoihin. Syy löyty eilisestä kohtaamisesta (tai paremminki kohtaamattomuudesta) sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa periaatteessa ollaan (tai ehkä enemmänki kuuluis olla) läheisiä, mutta jonka kanssa välit ei ole maailman parhaat. Ilmaisin omaa tahtoa. Nousin puolustamaan itteäni. Piirsin rajaa meidän väliin.  Kerroin oman mielipiteen. Noh, kerroin ehkä aavistuksen rajusti, sillä tiesin odottaa tämän toisen osalta vastustusta asian suhteen, mutta joka tapauksessa avasin suuni tilanteessa, jonka olisin ennen nieleskellyt kitkerine makuineen ja vasta kotona pulauttanu takas suuhun ulossyljettäväksi tai suklaalla alas huuhdottavaksi. Pulautinki sanat vastaanottajalle suorilta. Pureksimatta ja raakana.

Vastaanotto oli hyytävä. Katse, äänensävy, sanat. Ne kaikki kerto karua tarinaa siitä, että hänen mukavuusalue oli ylitetty ja syy oli minun. Mutta tällä kertaa en ottanu syyllisyyttä vastaan. Tällä kertaa kerroin, ettei mua enää hiljennetä noilla sanoilla ja katseilla, kuten tähän asti. Hetken verran olin ylpeä itestäni. Uskalsin. Mutta hyvin pian syyllisyys tavotti mut. Syyllisyys siitä, että sanoin turhan vahvasti. Syyllisyys siitä, että toiselle tuli paha mieli. Koskaan ei sais tilanteita hoitaa sen mukaan, miten ne on ”aina ennenki” menny. Mutta sen tein. Puolustauduin jo valmiiksi ilmottamalla asiani hyökkäävästi. Siitä en ole ylpeä. Se harmittaa.

Meidän kahden välit ei ole koskaan olleet avoimet ja keskustelevat, joten seuraava kohtaaminen jännittää jo valmiiksi. Pelko alkaa soittaa samaa vanhaa levyä. Entäpä jos tämä oli liikaa. Entäpä jos tuo ihminen ei halua enää olla mun kanssa tekemisissä. Entäpä jos se hylkää mut. Olinko liian vaativa, hankala, kiittämätön? Vuosikausia oon ollu tälle ihmiselle mieliksi. Koittanut taipua liian monelle mutkalle. Luullu, että näin kuuluu olla.  Olla enemmän  tai olla vähemmän, ihan kumpaa sillä hetkellä tuo toinen on tuntunut haluavan. Ihmismieli. Kaiken kauneuden lisäksi se on myös tätä kaaosta.

Tämän kaiken keskellä oon koittanu olla itelleni armollinen. Yrittäny hyväksyä, että vasta opettelen. En voi onnistua vielä kaikessa täydellisesti. (Hetkonen! Mikä ihmeen ”vielä”? Suorittajan toiveajattelua kenties: kunhan tarpeeksi harjoittelen niin onnistun täydellisesti.) Suurin piirtein koko päivän pitäny itteni kiireisenä ja juossu karkuun näitä tunteita. Välillä seisahtunu, koittanu kuunnella mitä sisikunta kuiskii. Lopulta päädyin monen tuloksettoman yrityksen jälkeen istumaan alas ja kirjottamaan. Tässä sitä mennään. Kivut ja häpeät tiskiin. Seuraavaksi en enää koita ja yritä vaan antaudun. Annan tunneaallon tulla ja pyyhkästä yli.

Tässä kohtaa niin monesti, nytkin, tarvin toista ihmistä. Peiliksi. Armoksi. Kuuntelijaksi. Ulkopuolisiksi silmiksi tilanteelle. Toisen ihmisen virkaa toimittaa joskus kirja, joskus keskustelu maailmankaikkeuteen, joskus meditointiin hiljentävä puuhailu. Kaikkien näitten seuralaisten kanssa etsin kuitenki samaa lopputulosta: Annan itelleni luvan olla kesken. Hyväksyn sen etten osaa kaikkea. Tiedostan, että aina voin yrittää uusiksi. Mutta tiedostan myös sen, ettei kaikki tässä maailmassa ole vaan mun vastuulla ja mun syytä.

”Tahtova ihminen ei myöskään mitätöi itseään vain siksi, ettei joku toinen kestä häntä. Kun oppii tiedostamaan itseään, tiedostaa milloin on törmännyt toisen tiedostamattomaan kipeyteen. Sille ei tarvitse antaa tilaa, varoa eikä siitä ottaa vastuuta. Minun ei tarvitse pelastaa ketään hänen omalta tuskaltaan. Jokaisella on oikeus omaan kipuunsa. Kun ilmaisen tahtoni ja toinen reagoi siihen kivullaan, ei se ole minun asiani. Se on hänen. Silloin en aiheuta toiselle kipua, vaan se laukeaa hänessä itsessään, kun en enää kiltteydelläni pelasta häntä. Jokainen tarvitsee kipua ja kärsimystä. Ilman sitä kukaan ei kasva löytämään omaa tahtoaan. Vaatii viisautta tietää mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa.”
Tommy Hellsten

Välillä matka itteen ja oman polun kulkeminen on pirun yksinäistä hommaa. Sitä törmää vastustukseen, mitätöintiin, epäilyyn, haihattelijaksi ja hulluksi leimaamiseen. Mutta vasta ku tajuaa, että mikään noista asioista ei ole välttämättä totta, vaan pelkästään sanojansa näkemys maailmasta niin niistä tulee edes jollain tapaa siedettäviä. Jonain päivinä ku ite oon korkeissa, keveissä, puhtaissa energioissa, sitä osaa lähettää noille epäilijöille vaan rakkautta, tietäen, että ite on itelleen oikealla tiellä. Mutta niinä päivinä kun oon epävarma itestä, epäilen onko suunta ollenkaan oikea, mietin noita sanoja tarkkaan. Onko kaikki muut sitteki oikeessa?

Noissa tilanteissa tuska on tuttu vieras. Entä jos toinen ei hyväksy sitä kaikkea minkä tarvin, minkä koen oikeaksi ja tärkeäksi. Entä jos toinen hylkää, koska ei hyväksy. Askel askeleelta alan ymmärtää, että tulla hylätyksi toisen toimesta on pienempi tuska ku hylätä ite ittensä. Olla helposti nieltävä, joka antaa periksi, muuntuu sen mukaan mitä toinen musta haluaa. Sellanen olin liian pitkään. Toimin niin koska se oli ainut keino minkä osasin. Sen avulla olin selvinny. Nyt ku tiiän enemmän, tiiän itteni, en pysty enää hylkää itteeni sen pelon takia, ettei joku muu hylkäis mua. Se tuska on liian iso. Sen tuskan kanssa en pysty elää. Valitsen siis itteni. Tykätköön muut. Hylätköön muut. En perkele anna periksi. Valittemalla itteni en oo koskaan yksin. Oon itteni kans. Itteni puolella.

”Kun itsensä tiedostaminen syvenee, ihminen tulee yksinäiseksi. Hän näkee asioita, joita kaikki hänen lähellään eivät välttämättä näe. Jos hän yrittää puhua niistä, hän törmää muuriin. Muut katsovat häntä oman tiedostamattomuutensa läpi, ja silloin puhuja ei tule nähdyksi sellaisena kuin on vaan sellaisena jona hänet tarvitaan.”
-Tommy Hellsten

Yksinäisyyden keskellä kuulee mitä oma sydän kertoo. Tuskanhuutojen lakattua kuulee oikean totuuden. Nyt sen kuulen. Juuri nyt luotan siihen, että maailma hoitaa asiat niin, ettei kukaan jää yksin, että oikeat ihmiset kohtaa. Toinen ihminen osuu mun polulle avuksi. Minä osun jonkun toisen polulle avuksi. Toisten kans kohdataan  hetki. Toisten kans kuljetaan osan matkaa. Jonkun kanssa kuljetaan sinne loppuun asti. Yksi asia on kuitenki varma: minä kuljen sinne loppuun asti mun kanssa.

Ainoastaan sinä yksin tiiät mikä sulle on parasta! Uskalla kuulla se! Uskalla pyytää se!

-Jonna

Tekstilainaukset Tommy Hellstenin kirjasta Pysähdy – olet jo perillä. Suosittelen!

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.