Oman lempitarinan ensimmäinen askel

 Halusin tehdä jotain konkreettista. Jotain jota en vois juosta karkuun. Jotain joka kerran on sanottu, eikä sitä voi sen jälkeen enää pyyhkiä pois. Tahdon muutosta. Pysyvää muutosta. Liian moni muutosyritys on matkan varrella kaatunu, unohtunu, vaihtunu toiseksi. Tällä kertaa niin ei saa käydä. Mun oma elämä on mulle liian tärkeä, että sen vois heittää hukkaa. Ei ole aina ollu näin. Nyt on. Tähän pisteeseen on tultu, kasvettu ja se muuten tuntuu himskatin hyvältä. Tästä lähtien kirjotan ite mun oman elämän lempitarinaa.Täytän ihan kohta 30. Vitsit että on siistiä olla kolomekymppine. Joku siinä kiehtoo. Aikusuus. On oikeesti aikunen. Se meinaa sitä, että oot vastuullinen. En tarkota kuivaa, tylsää vastuuta ja aikusuutta, sitä mitä monesti noilla sanoilla tarkotetaan. Puhun vapaasta, villistä, vastuullisesta aikusesta naisesta, joka on vastuussa itestään ja itelleen. Vapauksia on tullu otettua matkan varrella, mutta vastuupuoli on jääny heikommaksi. Sen takia en koskaan ole ollu todellisuudessa vapaa, vapaa tekemään niin kuin sydän sanoo.

Vapaus kasvattaa vastuuta. Vastuu kasvattaa vapautta. Oikotietä ei ole.

Oon ikäni piilotellu ittiäni. Aitoa minua. Sitä on luullu olevansa vääränlainen. Liian paljon tai liian vähän. Liian pieni tai liian iso. Liian hiljanen tai liian äänekäs. Oon näyttäny ilosemmalta mitä oikeesti oon ollu. Oon ollu puheliaampi mitä olisin halunnu olla. Oon miellyttäny enemmän ku mikä olis tarpeellista. Oon pelänny perkeleesti. Mutta silti oon toiminu. Useimmiten. Ollu rohkee, hullu, heittäytyny, juossu karkuunki. Aina se ei ole tullu aidosti. Asioita on tehny vääristä syistä. Suorittamalla. Koittanu olla oikeanlainen. Perä eellä puuhun -periaatteella. Siksi koska niin KUULUU tai niin PITÄÄ tehdä. Tai ihan vaan siksi, että sillä keinolla on päässy itteään karkuun. Oonpa onneksi ollu kuriton, muottiin mahtumaton ja vastahakonenki. On siis tullu tehtyä asioita ihan vaan omastaki halusta.

Enää ei riitä, että selviää hengissä tai että elämä on ok. Se ei perhana riitä! Kuolema meidät täältä korjaa jokasen joku päivä. Ihan varmasti. Luppaan! Sitä ennen on ehdittävä tekee se minkä takia tänne on tultu. Elää!

Elämän on tunnuttava omalta, näytettävä omalta! Sen on peilattava mun sydäntä, mun sielua, mun totuutta.

Lempitarinassa saa näkyä raakana ja aitona ne kivut ja piilotetut osiot, jotka on tuotava päivänvaloon ennen ku niitten taakasta ja löysästä hirrestä voi vapautua. Pelot, häpeän, syyllisyyden, piilotetun vihan, katkeruuden, raivon, surun. Nuo hirviöinä pidetyt kätkee taakseen monesti jotain arvokasta, niin arvokasta, että niille on pitäny palkata omat henkivartijat. Hyvällä asialla nuoki syyttä suotta parjatut lopulta on. Mutta herraksi ja isännäksi niistä ei ole.

Totta puhuakseni, ehämmää tiiä mitä mun lempitarina lopulta tulee pitämään sisällään. Asiat, ajatukset, kirjotukset nousee elämästä. Yritän olla nii suora ku vaan ikinä pystyn ja nostaa esille ne asiat jotka on itelle vaikeita. Koska niitten takana on ne itelle tärkeimmätki asiat. Niistä mää tahon puhua, koska ne vie mut oikeaan paikkaan.

Rehellisyys vapauttaa. Kokeile vaikka. Kuin isoa taakkaa kannat omassa repussa?

Haluan tottakai nostaa esille myös ne asia jotka on hyvin, joiden parissa elän jo mun lempitarinaa. Haluan listata mun lempiasiat, jotta muistan mitä kohti mennä sillon ku suunta katoaa. Asioitten ei voi olettaa muuttuvan, jos niille ei tee mitään. Asiat on ensin nähtävä, hyväksyttävä, ennen ku niihin voi tehdä muutoksia. Pysyviä muutoksia. Rakkaudella, armolla, lempeydellä. Vain niillä pääsee perille. Minuun. Elämään. Lempitarinaan.

Tänään otan ekan askeleen.

-Jonna

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.