Oletko tunnesyöjä?

Rakastan ruokaa, ruuan laittamista, ruuasta puhumista, ruokailua hyvien ystävien kanssa, pullan syömistä puistossa poikani kanssa, rakastan siis yksinkertaisesti ruokaa ja syömistä. Muistan kaikilta reissuiltakin hyviä aterioita. Berliinissä maailman paras pita falafel, Armacao de Perassa maailman paras pizza (Venetsiassa toiseksi paras), Kanariansaarilla taas oli maailman huonoin pizza. Berliinissä söin myös maailman parhaimman thaimaalaisen kasvisruuan.Missä vaiheessa huomasin olevani tunnesyöjä? Naureskelin stereotyyppisille kuvituksille missä nainen eron jälkeen mässäilee sipseillä ja karkilla, tai kuukautisten aikana vetää kolme suklaalevyä päivässä. Voihan se olla hupaisaa, kunnes tajuaa että itsekin turruttaa tunteet syömisellä ja syö lohduttaakseen itseään. On todella vaikeaa myöntää itsellensä saati sitten muille, että syö suruunsa. Ylipainoisia ihmisiä kun usein pidetään yhteiskunnan rasitteina, kaikkine tauteineen. Ei ole helppoa olla tässä maailmassa ylipainoinen, tai että myöntäisi ääneen syövänsä, koska ei pysty lopettamaankaan.

Kun minulla on paha olo, syön. Kun syön pahaan oloon, tulee pahempi olo. Ja kierre on valmis. Mitä enemmän syön sokeria, sitä enemmän himoitsen sitä ja roskaruokaa ja sen huonompi fiilis minulla on. Ja sitten paikkailen sitä huonoa oloa syömällä. Häpeän sitä että mässäilen puoli paketillista paahtoleipää illalla kun lapsi menee nukkumaan. Häpeän sitä etten pysty lopettamaan, vaan syön jätskipaketin, koko litran yksin. Koska olen iltaisin yksin kun lapsi menee nukkumaan, syön varmasti myös täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden, ja kaikki ne negatiiviset tunteet jotka olen tukahduttanut päivän mittaan. Netflix yhdessä kainalossa, jätskipaketti toisessa.

Huomasin viimeistään siinä vaiheessa että olen tunnesyöjä kun kerran päätin etten syö enää kahdeksan jälkeen mitään, koska tuntui että mässäilen iltaisin ihan liikaa. Kun en syönyt illalla, olin levoton enkä tiennyt yhtään miten kuuluisi olla. Mitä teen kun en syö? Ja miten paljon syönkään iltaisin? Hitsi, olipa paha paikka. Inhottavaa tunnustaa itsellensä omat heikkoutensa. Tässä vaiheessa oivaltamista en kuitenkaan osannut tehdä asialle vielä mitään vaan jatkoin syömistä entiseen tapaan.

Picture

​Raskauden aikana kaikki kyselivät mitä himoitsen, että onko outoja raskaushimoja. Ei ole minulle tavatonta ennen raskauttakaan lähteä hakemaan yöllä 24h Alepasta jäätelöä, joten en osannut sanoa mikä johtuu raskaushimoista mikä olen vain minä, vanha tunnesyöjä. Himoitsin kaalisalaattia, salmiakkia, leipää, tonnikalaa, suklaata. Ihan niin kuin ennen raskauttakin. Raskauden puolivälissä sain raskausdiabeteksen joka vaikutti ruokavalioon rankalla kädellä. Verensokerit huitelivat taivaissa kaikesta. En ole koskaan elämäni aikana ollut niin orjallinen ruokavalion suhteen, kun en ole koskaan eläessäni edes laihduttanut. Kerran paastosin viikon, silloin hurrasin tätä saavutusta, viikko syömättä! Lapsen hyvinvoinnin takia seurasin prikulleen annettua ruokavaliota sekä verensokereita. Ilmeisesti tällainenkin puoli minusta löytyy, kun on oikeanlainen motivaatio. Ei se kyllä helppoa ollut, kun joutui kontrolloimaan syömistään koko ajan.

Synnytyksen jälkeen sain taas syödä mitä vaan, puolen vuoden dieetin jälkeen. Synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä syöminen taas riistäytyikin käsistä.Lapsen saaminen ja masennus ei ole tietenkään ollut mitenkään ihanteellinen tilanne tunnesyömisen kannalta. Väsymys, kiire, stressi, huolet, oman ajan puute, unenpuute, oman itsensä kadottaminen, painonnousu, raskausvatsan jääminen vyötärölle. Kaikki hyviä syitä vetää kaksin käsin karkkeja ja leipää illalla kun kerrankin saa omaa aikaa ja syödä mitä vaan, ja sitten masentua ja ahdistua lisää. Minulla on yleensä ennen lapsen saamista ollut suhteellisen positiivinen suhtautuminen omaan kehooni. Raskauden jälkeen ja ylläluetellut syyt ovat vaikuttaneet siihen että en näe omaa kehoani enää niin positiivisessa valossa. Olen myös alkanut pureutua tunnesyömiseeni ensimmäistä kertaa – mistä se tulee ja miten sen saisi pois?

Lapsen saatuani olen joutunut opettelemaan säännöllistä ruokailurytmiä. En toki olekaan koskaan pitänyt ateriavälejä pitkinä, vaan napostelin niitä näitä ja söin kunnon ruokia välissä. Jos en saa säännöllisin väliajoin ruokaa, verensokerini tippuu ja minusta tulee hyvin kiukkuinen ja alkaa pyörryttää. Lapsen kanssa aloitimme yhteiset ruokailut lapsen ollessa vajaa kuusi kuukautta on saanut minut sinänsä parempaan ruokarytmiin, kun ei tule naposteltua ruokailuiden välissä samalla mitalla kuin ennen lasta. Sen sijaan paikkaan päivän napostelut illalla omalla ajallani.

Picture

 Tuntui pahalta väsyneenä ja ylipainoisena, pari kuukautta synnytyksen jälkeen lukea fitness-äidistä joka pääsi heti takaisin entisiin mittoihin synnytyksen jälkeen. Hänellä oli viisi lasta ja silti hän oli timmi kuin mikä. ”Se on vaan omasta päästä kiinni” –hän sanoi, ja aina kuulemma löytyy aikaa liikunnalle jos vain niin haluaa. Jos on erittäin vähän omaa aikaa, eikä ole ennen raskauttakaan ollut mikään himourheilija, on lähes mahdotonta saada motivaatiota liikkumiseen heti synnytyksen jälkeen.
Tunsin syyllisyyttä siitä kun en jaksanut liikkua kuten ennen raskautta, kunnes totesimme serkkuni kanssa jutellessa että jos saan omaa aikaa, käytän sen ajan mieluummin johonkin mieleiseen kuten nukkumiseen tai ompeluun (tai syömiseen). Kyllähän sitä voisi päiväuniajat pumpata rautaa ja lapsen nukkumaan mennessä tehdä vatsoja ja jumpata vauva painona. Mutta entä jos ei vaan jaksa eikä huvita? Entä jos lapsi ei nukukaan koskaan, milloin sitä sitten jumppaa? Silloin kun aikaa on vähän ja energiaa sitäkin vähemmän, pitäisi pystyä siirtämään itsestään ikävältä tuntuvat asiat tulevaisuuteen ja keskittyä asioihin joista saa nyt voimaa.
Yleensä mediassa kerrotaan että tee niin ja näin, ja lopetat tunnesyömisen. Onpa helppoa kirjoittaa asiasta ja neuvoa pintapuolisesti. Näin helppoa se on, neljä askelta lohtusyömisen lopettamiseen! Vaikeampaa on itse tehdä se muutos, jonka vaatisi lopettaa tai edes tunnistaa tunne- ja lohtusyöminen. Minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ole tähän mitään järkevää tai kaiken kattavaa neuvoa, kun olen itsekin vasta matkalla sisimpääni. Matkalla selvittämään tunnesyömiseni taustoja. Pienin askelin eteenpäin. Olen vuosia sitten jo tajunnut olevani tunnesyöjä, mutta en ole tehnyt mitään asialle. Olen todennut että näin on, ja jatkanut elämääni.
Masennuksen tultua elämääni olen alkanut miettimään sisintäni enemmän, ja miettinyt omia toimintatapojani. Voiko tunnesyömistä vähentää, tai lopettaa kokonaan? Mikä on oma suhtautumiseni kehooni, ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen? Mistä löytyisi sopiva tasapaino kaikkeen? Silti yllä mainitut artikkelit saavat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, jos se kerran on vain omasta päästä kiinni se laihtuminen ja tunnesyömisen lopettaminen.

Samoin kommentit joita olen välillä ulkona liikkuessani saanut on kirpaissut erittäin syvältä. Kerran eräs herrasmies kaupungilla sanoikin minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Olin juuri saanut vauvan muutama kuukausi aiemmin, ja päättänyt laittaa päälleni oranssin mekon, josta roikkuva vatsa hieman näkyi. Katsoin itseäni peilistä ennen kuin lähdin ulos, etten voi lähteä mekossa josta vatsa näkyy. Päätin sitten kuitenkin lähteä, koska olenhan juuri synnyttänyt ja en voi sille mitään että olen sen näköinen kuin olen. Koska enkö olekin hyvä juuri sellaisena? Ja sitten heti joku kommentoi ikävästi ulkonäköäni. Vieläkin harmittaa, vaikka siitä on jo kolme vuotta aikaa.

Picture

Yhdessä vaiheessa minua auttoi ruokapäiväkirjan tekeminen. Täytin netissä kaavaketta, joka laskee puolestani rasvat, kalorit, hiilarit ja niin edelleen. Se oli raadollista. Joka päivä kalorit paukkuivat yli, koska en liikkunut. Mutta samalla näin, mitkä ovat ongelmakohtiani. Rasva. Liian suuret ruokamäärät. Ja niin edelleen. Koitin vähentää annoskokoja, jätin hetkeksi herkut minimiin ja söin terveellisiä iltapaloja. Auttoi sen verran, että onnistuin pudottamaan painoa. Kunnes tuli taas ahdistunut kausi, jolloin kaikki tuntui vaikealta ja kangistuin entisiin kaavoihin. Ruokapäiväkirja toimii apukeinona jos on motivoitunut – jos ei ole se toimii hienosti keinona syyllistää itseään, mustaa valkoisella.
Aiemmin söin itseni useasti todella ähkyyn. Vatsa paukkui ja oli vaikea hengittää. Koska rakastin hyvää pasta-annosta niin paljon, oli pakko ahtaa itseeni kolme lautasellista. Saatoin jopa stressata sitä, että mitä jos joku muu ottaakin vielä vähän lisää, etten saisikaan kolmatta lautasta. Harmitti, kun kaveri ottikin toisen lautasellisen, enkä saanut kuin yhden. Vaikka vatsani todella oli jo täynnä. Taputan itseäni olalle siitä, että tällainen syöminen on minulta loppunut lähes kokonaan. Todella harvassa ovat ne kerrat kun syön itseni liian ähkyyn, ja osaan lopettaa ajoissa. Voitte uskoa, kuinka vaikeaa on sanoa tämä ääneen. Nolottaa ja hävettää, ettei ihmisellä ole mitään kontrollia itsensä suhteen. Ruokailu on vain yksi niistä asioista, joita tuntuu oleva vaikea kontrolloida itsessäni.

Picture

Mitä kaikkia tunteita sitten turrutan syömisellä? Mitä tunnen, kun syön? Yksinäisyyttä illalla? Stressiä? Kiukkua? Väsymystä? Uupumusta? Masentaako? Saisinko nämä tunteet paremmin käsiteltyä jos en nielisi tunteitani alas keksin kera? Mitä tuntisin, jos en söisi, illalla ja liikaa? Pitäisikö mieluummin kuunnella mitä keho ja mieli yrittää viestittää, tunnistaa se tunne, käydä se läpi ja sitten koittaa päästää siitä irti? Voisinko kuunnella itseäni, onko minulla todella nälkä, vai pyrinkö hakemaan syömisellä jotain tunnetilaa?
Uskon että aluksi riittää, että tunnistaa olevansa tunnesyöjä. Kun koittaa alkaa tunnistamaan niitä merkkejä, mitä tunteita tulee silloin kun tarttuu herkkuun? Onko muita keinoja, joilla voisin tunnistaa näitä tunteita ja käydä läpi niitä? Kirjoittaa ylös tunteita? Tanssia? Kuunnella musiikkia? Meditoida? Joogata? Mennä metsään huutamaan? Kertokaa, jos keksitte.

Picture

Olen huomannut että opetan kolme-vuotiaalleni samaa kaavaa.”Hei nyt jos kaikki menee hyvin ja puet päälle reippaasti niin saat lähtiessä keksin!” ”Sua harmittaa, pitäskö ostaa kaupasta lihikset niin tulisko parempi mieli!” ”Nyt jos et käyttäydy, et saa jälkkäriä!”

Miten ne ajatukset tunnesyömisestä voi piillä niin syvällä, että huomaamatta sitä opettaa niitä lapsellekin? Tärkeintä on kai se, että tunnistaa näitä ajatuksia ja toimintamalleja ja koittaa puuttua niihin pikkuhiljaa. Itse olen joutunut ihan tekemään töitä sen kanssa, että tunnistan näitä hetkiä, kun yritän lahjoa, lohduttaa, kasvattaa ja kiristää lastani herkuilla. Hui, nyt tunnustin sen ääneen. Olen tunnesyöjä, ja kasvatan lastani samanlaiseksi. Jotkut äidit ovat niin sanotusti natsimutseja herkkujen suhteen – ei karkkeja eikä pullaa eikä mehua ennen kuin lapsi täyttää vähintään kuusi vuotta. Nostan hattua heille, itselläni kun on ongelmia pysyä herkuista erossa, niin miten voisin opettaa sitä lapselleni?

En ole koskaan pitänyt laihduttamisesta. Rakastan ruokaa ja itseäni liikaa. Olen aina myös rakastanut kehoani sellaisena kuin se on. Isot reidet, iso pylly, isot rinnat, kapea vyötärö. Olen täydellinen! Synnytyksen jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska raskaus vaikuttaa niin paljon ulkonäköön.

”Raskausarvet on taisteluarpia! Rakastat lasta, miksi inhoat sitten sitä vatsaa jonka nahka jäi roikkumaan?”

Se fakta, että vartaloni muuttui raskauden jälkeen, ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi lastani. Minulla on oikeus sanoa, etten pidä siitä että raskausvatsa jäi roikkumaan tai rinnat riippuvat. Yritetään silti olla armollisia itsellemme, jos emme pääse takaisin ”ennen raskautta” vartaloon, koska sitä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Itselläni ainakin väsymys ja masennus vaikuttaa tietysti tähän ajatteluun omasta kehostani, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä. Yritän rakastaa itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, enkä sitten kun olen laihempi tai tissini riippuvat vähemmän.  Se on vain usein helpommin sanottu kuin tehty.

Picture

Olen tällä hetkellä ainakin tyytynyt siihen, että paino putoaa jossain vaiheessa. Hiljaa, hitaasti, elämäntapamuutoksella. Pieniä muutoksia pikkuhiljaa. Sallin itselleni herkut. Sallin itselleni hyvää ruokaa ja hyvän mielen. Voit pienentää annoksia hiljalleen. Syön yleisesti ottaen terveellisesti kun voin ja jaksan, syön herkkuja kohtuudella. Säännölliset ruoka-ajat ovat myös tärkeitä.Ja ei siinäkään vikaa ole, jos ei pysty, jaksa eikä halua pudottaa painoa. Miksi rinnat ei saisi roikkua, vatsa lyllyä ja vyötärö olla kateissa? Ainakaan en haluaisi poikani edessä ruotia omaa ulkonäköäni. Lapsi kysyi eräs päivä että miksi sulla äiti on niin iso maha? Sanoin että se on niin iso, koska mulla on semmoinen maha, joillakin on pieni, joillakin on isompi. Poika sano aha, ja jatko leikkejä. Niinpä, aha, se siitä.

Yritän olla itselleni armollinen. Jos tällä hetkellä elämässäni prioriteettina ei ole se että pääsisin salille kolme kertaa viikossa, vaan sen sijaan ompelen, niin sitten se on niin. Ehkä jossain toisessa vaiheessa elämää jaksan taas vetää kunnon tanssitreenejä ja mennä salille. Yleensä me naiset ja äidit syyllistämme itseämme liikaa ja ihan kaikesta. Huono iho, isot korvat, ruma nenä, iso vatsa, liian pienet tissit, liian isot tissit, liian riipputissit. Kunpa vaan osaisimme elää omassa kehossamme, rakastaen sitä.


Häpeä on siitä hassu kaveri, että kun jotain häpeää, sen haluaa piilottaa. Häpeän syömistäni. Huomaan pukeutuvani isompiin ja peittävämpiin vaatteisiin varsinkin niinä päivinä kun tunnen itseni liian isoksi. Olen oppinut varsinkin blogini kautta, että mitä enemmän jotain häpeän ja pelkään kirjoittaa siitä, sen tärkeämpi on että kirjotan siitä julkisesti. Saan itse ulos todellisuuteen ne asiat, ja sitä myötä varmasti myös joku muukin joka häpeää samaa asiaa ja lukee tekstin, saa siitä vertaistukea. Tunteen siitä ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa.


Älä soimaa itseäsi liikaa, se bikinivartalo saadaan aikaiseksi ensi kesäksi. Puet vain bikinin yllesi, ja menet rannalle. That’s it.

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Kuinka meillä nukutaan?

Löysin puhelimeni muistiinpanojen kätköistä monta muistiinpanoa vuodelta 2014, kun olen kirjoittanut ylös...
Lue lisää

4 Kommenttia

  • Olen entinen tunnesyöjä myös. Kokemukseni on että kun uskalsin alkaa tuntea ja kohdata ne kaikki tunteet mitä vedin kursusta alas ei turrruttamiselle ollut enää tarvetta. Tunteen huomaaminen, nimeäminen, kohtaaminen ja hyväksyminen, siihen hengittäminen on avainasioita. Joskus vain hengitän vaikean tunteen kanssa ja joskus menen metsään huutamaan. Meditaatio ja mindfulness ovat antaneet reagointiaikaa, ettei automaattinen reagointi (syöminen ) käynnisty heti ikävän tunteen yllättäessä. Koen että masennus on myös tunteiden vaippa eli ihan samoin tila jossa tunteita ei pysty tuntemaan. Onnea matkaan! En suosittele laiduttamista vaan itsensä ja kehonsa (temppelin) arvostamista, jolloin tekee mielellään hyviä valintoja ja paino asettuu itselle sopivaan kohtaan. Verensokerin tasaisena pitäminen ja tarpeeksi syöminen helpottaa myös. Laihdutusyritykset liian pienillä kaloreilla johtaa vain mässäilyyn.

    • Joo ihan totta puhut <3
      Ja just toi, tunteiden vaippa! Hyvin sanottu. Ja sitäpä just, laihdutus ei oo hyväksi, sitä en oo koskaan harrastanu. Yritänkin nyt pikkuhiljaa tehdä muutoksia jotta koko elämäntapa olis terveellinen ja kehoa kunnioittava. Ja tiedän myös sen että jos kiellän itseltäni herkut jne niin sit vaan haluun entistä enemmän, kieltäydyin, himoitsen ja sitten sorrun mässäilyyn. Kiva tietää että tästä(kin) tavasta voi päästä eroon 🙂

  • Hauska kun kerrot niin avoimesti kaikesta. Luin tuota tunnesyömis juttua samalla kun söin tuskastuneena, vähän huvittikin. Minäkin olen tunnesyöjä ja koitan sillä tavalla tukahduttaa tunteeni. Minulla on keskivaikea masennus ja 2 pientä lasta(ja aviomies). Vanhempi lapsistani on 3 vuotias ja osa-aikaisena päiväkodissa masennukseni takia. Melkein koko sen ajan syön ahdistukseeni ja näin kehä on valmis. Voi kun siitä pääsisi pois.

    • Voi kuule, et uskokaan kuinka hyvin tiedän tunteesi 🙂 <3
      Mustakin on hassua kun kerron niin avoimesti, mutta musta tuntuu että koko blogin idea oli se että oon täysin rehellinen itselleni, ja sitä kautta voisin alkaa toipua kun täräytän totuuden itselleni mustaa valkoisella 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.