Oh, memories

Välillä on mukava fiilistellä vanhaa. Katselemme silloin tällöin perheen kanssa vanhoja valokuvia tai ikimuistoista häävideotamme ja uppoudumme kauniisiin muistoihin. Se tuntuu vahvistavan perhetiimiämme. Tuntuu, että olemme kokeneet jo paljon, niin parisuhteessa kuin perheenä. Jeren vauvavuosista tuntuu olevan ikuisuus (jopa 4-vuotta!) ja sen ajan kuvia katsellessa huomaa, kuinka sitä todella on kasvanut ja kypsynyt. Myös muutama ryppy ja kilo on tullut lisää, mutta se monesti kuuluu vanhemmuuteen ja etenkin, kun tuntuu että vasta viimeisen parin vuoden aikana olemme viimein kasvaneet tytöstä naiseksi ja pojasta mieheksi. Jos ennen elämässä on pystynyt suurempia vastuita pakoilemaan, enää ei ole voinut, siispä iso RESPECT kaikille vanhemmille. 

En ole voinut olla vertaamatta elämää tämän toisen lapsen kanssa esikoislapsen aikaan. Kun katsoin vanhoja kuvia ja videoita (joita todellakin riittää, huh huh), huomaan kuitenkin, että aika onnellisilta me silloinkin vaikutimme. Yhdessä videossa mieheni haastatteli minua äitiydestä ja muistakin asioista ja tuntui, että puhuin paljon fiksumpia kuin nyt osaisin. Sitten oli se yksi video, jossa mieheni kuvasi minua ja Jereä ja jonka sanat alkoivat: “Ei olla nukuttu yhtään viime yönä“. Ja se katse, jolla katsoin kuvaajaa eli miestäni oli hyvin jäätävä. Sananikaan eivät imarrelleet “Tekis mieli lyödä nyrkki sun naamaan“. Enää ei kuulemma tuollaisia ilmeitä sanoista puhumattakaan ole näkynyt, vaikka en minä kokonaan kiukuttelemisen taitoa ole unohtanut 😀

Esim. tässä kaksi hyvin vastakkaista tunnetilaa, tuo ensimmäinen kuva on siitä kys. videon tilanteesta. 

Picture

Picture

Se on jännä, miten aika ja tila vääristää todellisuutta. Kun muistelemme nyt menneitä, vertaamme sitä väkisinkin nykyhetkeen tai tapahtumiin menneiden jälkeen. Myös tunnetilamme muisteluhetkellä vaikuttaa muistoon. Toisena hetkenä tapahtumat olivat “rankkoja”, toisena taas ihan ok tai neutraaleja. Kannamme monesti mukanaan menneisyyden kipeitä muistoja, vaikka voisimme tehdä uudelta tietoisuuden tasolta niille uuden tulkinnan ja vapauttaa ne ainakin osittain solumuististamme. Kursseilla, joilla olen käynyt on tehty harjoituksia, joissa tulkitaan uudestaan jokin kokemus menneisyydestä, joka edelleen sitä ajatellessa nostaa kielteisiä tunteita pintaan. Kun kirjoitamme kokemusta uudestaan mietimme, mitä haluaisimme sanoa sille pikkutytölle- tai pojalle (kutsu miksi haluat) tältä tietoisuuden tasolta. Menemme tytön/pojan puolelle ja annamme hänelle rakkautta, armollisuutta ja valoa. Kirjoitamme, syyt miksi hän koki mitä tuolloin koki. Lopulta voimme hyväksyä kokemuksen ja nähdä, että se olikin tarpeellinen hänen kasvulleen. Kasvuun tarvitaan valoa ja varjoja, kolhuitta ei selviä eikä pidäkään. 

Miettiessäni aikaa neljä vuotta sitten, siihen liittyy enemmän “olipa rankkaa aikaa” – tunteita. Mutta oliko se siksi niin rankkaa, että tunnevaihtelut olivat niin suuria? Toisena hetkenä koin äitiyden euforiaa, toisena suurta epätoivoa, vihaa jne. Tasaisuus kesti vain hetken ja kaikki oli siksi niin epävarmaa. Nyt mieltäni ei saa härin pois radaltaan, vaikka pienet vaihtelut kuuluvatkin aina elämään. Tarvitsimme todellakin tuon ajan, sen kaikkine kokemuksineen, lapsi tuli todellakin riistämään vallan egoiltamme. Muistutin jotenkin omaa äitiäni esikoisen eli minun kanssani sen, mitä olen valokuvista ja videoista nähnyt. Tavallaan kepeää touhua, mutta pieni epävarmuus ja kokemattomuus on havaittavissa. Kuvat muistuttavat siitä, mikä oppi on tuolloin pitänyt oppia. 

Ehkä alan pikku hiljaa hyväksyä tuota aikaa. Useinhan vastustamme eniten sitä, mitä viimeksi olemme eläneet – tietoisuus kasvaa kaavalla ylittää ja sisältää. Ensin irtaudumme vanhasta, jotta voimme omaksua uutta ja tällöin nykytilanteen vastustamisen kautta puskemme uudelle tasolle. “Miten saatoin olla tuollainen, ajatella, uskoa tai tehdä noin” – voimme ajatella menneestä itsestämme. Saatamme omaksua ihan uudenlaisen ajatusmallin, siirtyä toisesta kuplasta toiseen. Kun itse olin ensin poksauttanut vanhan modernin pintaa ja ulkoisia asioita korostaneen kuplan ja löytänyt tien puhdas ravinto- ja henkisyys/rakkauskuplaan, vanhemmuus pakotti poksauttamaan senkin kuplan rikki. Ne asiat, jotka vihdoin olin löytänyt ja tuntuivat olevan “se juttu elämässä” alkoivat tökkiä ja aloin jopa osin vastustaa niitä. Kun olemme oppineet tietyt läksyt, olemme puolison kanssa huomanneet, että voimme sisällyttää näitä asioita elämään edelleen. Poimia niistä ne jutut, jotka palvelevat tätä hetkeä eli eivät rajoita eivätkä liity identiteettiimme. Mitä vapaampia olemme kaikesta, sitä paremmin voimme palvella muita. 

Ja vielä vanhoihin kuviin:

Välillä sai nukkua – tasaisissa kahden tunnin pätkissä yöt pitkälle, kun poika oli yli vuoden. Toivottavasti Lumikin kanssa menee paremmin, olen julkaisemassa pian postausta uniasioista. 

Picture


Esikoisen kanssa oli ainakin meillä ja varmaan monella myös enemmän periaatteita, jännitystä ja noh..asioita, joista voi oppia seuraavan kanssa. Paljon riippuu varmasti myös lapsen persoonasta. Onneksi tytön kanssa on sujunut imetys ainakin toistaiseksi hyvin, kun Jere ei suostunut moneen kuukauteen syömään istuma-asennossa, ainoastaan makuultaan. Välillä piti vähän soveltaa:

Picture

Picture

Picture

Tämä on tosi kiva kuva ja harvinaisen onnistunut otos monien sumeiden kuvien seassa

Loppuun vielä muutamia sekalaisia otoksia, jotka pistivät hymyillyttämään. Eka kuva vielä raskausajalta. Jokunen saattaa löytyä myös Quinoaa-blogistani

Picture

Picture

Picture

Picture

Picture

Picture

Picture

Picture

Picture

Luulen, että muutama potretti tulee vielä otettua meidän perheestä, niin mukava näitä on katsoa ja fiilistellä koettuja hetkiä. Ihanaa tulevaa kesää kaikille <3

​<3: Heidi

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Matkalla kokoNaiseksi joudumme kohtaamaan piilotetut puolemme

Ollaanpa rehellisiä, naiset. Meillä todella on syvempiä tarpeita. Me emme enää voi...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.