NAURA HYVÄ NAINEN

Lounaalla poikani osoittaa sormella ikkunasta näkyvälle rakennustyömäälle, jossa rakennustyöläiset ovat aloittaneet lumisodan. Lumipallot lentelevät ja yleensä kovasti töitä tekevät uurastajat ottavat hetken rennosti. Tekisi mieli ihan villiintyä ja alkaa taputtamaan, sekä huutelemaan ikkunasta, että jihaa. Ehkä myös jihuu ja wuhuu.

Tyydyn kuitenkin, vain selittämään pojalleni, että töissäkin on hyvä pitää joskus hauskaa. Se on tärkeää, totean vielä. Puolitoista vuotiaalla ei ole hajuakaan mikä on työpaikka tai mikä siellä on tai ei ole tärkeää. Sympatian osoitukseksi hän kuitenkin heittää palan tomaattia lattialle.

Haluaisin kovasti selittää pojalleni, että mitä hyötyä hauskanpidosta tai ylipäätään nauramisesta on tässä meidän maailmassa. Tajuan kuitenkin, että hän on ajatuksilleni väärää kohderyhmää. Hän osaa tuon kaiken ihan itse ja täysin luonnostaan. Pieni ihminen ei ole unohtanut tätä ihmiselle niin ominaista taitoa.

Muistelen, kuinka unettoman yön jälkeen olimme eräänä päivänä menossa kauppaan. Vastaamme käveli useita rakennustyömaalla työskenteleviä ja useimmiten melko raavaan näköisiä miehiä. Poikani osoitteli heitä tietävän näköisesti sormellaan ja huusi kimeällä äänellä jokaisen kohdalla, että nainen.

Minua taas naurattaa ajatellessani hieman hämillään olevien rakennusmiesten ilmeitä. Poikani ei tiedä ajatuksistani mitään, mutta alkaa nauramaan mukana. Se naurattaa minua vielä enemmän ja huomaan, että kehoni rentoutuu ihanasti samalla.

Oloni keventyi samalla tavalla silloin, kun väsyneenä päivänä kävelimme kauppaan rakennusmiesten kävellessä meitä vastaan. Poikani hassut kommentit olivat, kuin hyvän tuulen pistoksia uniseen kehooni. Niiden voimalla kauppareissusta tuli iloinen ja rentoutunut, vaikka olinkin väsynyt.

Mietin eilistä iltaa, jolloin olin suunnitellut meneväni ulkoilemaan poikani kanssa. Tuntui, että tarvitsin raitista ilmaa enemmän, kuin paljas pää pipoa 30 asteen pakkasessa. Päivässä oli ollut parikin sellaista hetkeä, että irtiotto omasta pikku pesäkolosta ja raikas ulkoilma olisivat välttämättömiä. Nämä päivän pienet haasteet kuitenkin lopulta sinetöivät juuri sen, että kotoa ei lähdetty pois muuta, kuin fantasiassa.

Pettyneenä, mutta päättäväisenä sovin itseni kanssa aloittavani luovan taidehetken. Levitin kankaan lattialle, jonka päälle asettelin sormivärit ja pienenä lisänä vielä pensselit. Näin jo sieluni kirkkailla silmillä, kuinka poikani pienet kädenjäljet ikuistuisivat värikkäästi paperille. Hän ei kuitenkaan suostunut koskemaankaan paperiin, eikä edes paljain sormin sormiväreihin. Häntä jännitti ne, miksi, en tiedä.

Yritin houkutella poikaani toteuttamaan visioni kaikin keinoin, mutta ei. EI ONNISTUNUT. Lopulta hän suostui maalaamaan pensselillä minua, suurilla suunnitelmilla varustettua äitiään. Joka luovutti ja antautui.

Kasvatustieteilijät ja muut ammattilaiset eivät välttämättä pitäisi äidin maalaamista pedagokisesti kovin järkevänä, mutta meillä oli hauskaa. Suunnitelmat unohtuivat ja hetki rauhoitti mielemme, sekä kehomme. Huomio oli eriskummallisissa väreissä ja poikani hullunkurisissa ilmeissä. Ulkoilu jäi, mutta hymy hoiti homman.

Mieleeni sujahtaa myös kuva minusta ja pikkuisesta tällä viikolla ruokapöydän ääressä. Koin suurta tarvetta saada poikani syömään, mutta hänellä oli asiasta eri näkemys. Kerroin opettavaisesti, että oma ruokani on jo “masussa”. Sinne sen ruuan kuuluu mennä, selitin päättäväisesti.

Poikani innostui tästä valtavasti ja yritti laittaa ruokaa myös omaan “masuunsa”. Sinne ruokalapun ja paidan alle, ihan suoraan paljaalle iholle. Hän katseli minua aivan hölmistyneenä, kun kielsin häntä tekemästä niin. Siispä hän tulkitsi, että vain äidin vatsaan saa laittaa ruokaa ja yritti sitä lautaseltaan sinne kovasti tarjota tohkeana.

Lopulta naurukoneeni käynnistyi ja taas kerran kehoni, sekä koko olemukseni rentoutui. Me molemmat nauroimme, vaikka poikani ei ymmärtänytkään äidin sekavia puheita. Ensin saa laittaa ruokaa “masuun” ja sitten ei. Outo äiti, mutta hauska meininki. Vihdoin. En muista menikö ruokaa oikeasti enää suuhun, mutta ei sillä väliä. Se tapahtui viimeistään seuraavalla aterialla.

Näitä pieniä hetkiä ajatellessani tulen tietoiseksi siitä että, kuinka monta kertaa nauru, hassuttelu ja leikkiminen on ollut parasta lääkettä moneen asiaan. Niiden vaikutukset ovat voittaneet useat ja kaikenmoiset elämisentaito-oppaista tursuavat neuvot ihan mennen ja tullen. Ei ole tarvinnut muuta, kuin antaa elämän virrata ja ottaa hassu hetki vastaan sen ollessa tarjolla.

Eräänkin kerran olin ollut pikkupoikani kanssa kahdestaan kotona niin, ettei luonamme ollut käynyt ketään useampaan viikkoon. Yhtä-äkkiä tunsin, että koko maailmassa on, vain kaksi ihmistä. Minä ja hän. Tulin hieman surulliseksi tästä, vaikka ihanania olemmekin. Huomioni alkoi keskittyä päähäni ja ajatuksiin. Olo tuli epämukavaksi ja jopa hieman leijailevaksi.

Yhtä-äkkiä melkein itseltäni huomaamatta nappasin maasta pehmeän pallon ja heitin sen pojalleni. Painoin musiikin päälle ja aloimme sen tahdissa hölkkäämään. Heittelimme palloa toisillemme ja samalla leikin, että olisin lenkillä. Kaipasinhan kovasti liikuntaa, mutta ainoana poikani hoitajana yksin ulkona juokseminen ei ole juuri nyt mahdollista.

Hölkkäilin, hyppelin ja heittelin palloa poikani kanssa sinne sun tänne puolipukeissa. Olin lenkillä olohuoneessamme ja huomasin jonkun katsovan meitä ikkunasta. Nauroin ja jatkoin nauttien myös poikani ilosta. Tiesin vaikuttavani kylä-kreiseiliältä, mutta kehoni tuntui ihanan lämpimältä ja hengitykseni palasi sinne, minne kuului. Siis kehooni ja sen joka ikiseen soluun.

Huomio siirtyi päästä hetkeen ja olo tuntui hölmöltä, huvittavalta, elinvoimaiselta ja niin ihanan kokonaiselta. Energia virtasi päästä varpaisiin ja ajatukset muuttuivat olemisen rakastettavaksi keveydeksi. Olin elossa ja osa maailmaa. Ankkuroiduimme poikani kanssa liikkeeseen ja sen synnyttämään luonnolliseen hengitykseen, sekä iloon. Se riitti.

Elämässä ei todellakaan aina ole hauskaa, mutta hienot hetket kannattaa napata hellästi, sormien väliin. Se on todella hoivaavaa vastapainoa sille kaikelle muulle, joka on tässä maailmassa myös tarpeellista. Muistutan nyt tässä ennen kaikkea itseäni, että hyvä NAINEN, älä unohda nauraa välillä!

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

NAURA HYVÄ NAINEN

Lounaalla poikani osoittaa sormella ikkunasta näkyvälle rakennustyömäälle, jossa rakennustyöläiset ovat aloittaneet lumisodan....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.