Nätti nakuna

Muistan jo todella nuorena hävenneeni vartaloani. Muut luokkani tytöt olivat siroja ja linnunluisia ja se ehkä korosti omaa negatiivista kokemusta pyöreydestäni. Pahinta oli koulusta tehdyt uimahallireissut, jolloin jouduin pukeutumaan uimapukuun. Muistan nyppineeni jatkuvasti uikkaria irti mahasta, jotta makkarat eivät näkyisi. Muistan erityisesti yhden hetken, kun poika johon olin ihastunut kysyi yritänkö piilotella läskejäni. Nyt jo pystyn nauramaan asialle, mutta lapsen mielelle asia oli hirvittävän nöyryyttävä ja sai kauhulla odottamaan seuraavaa uimahallivisiittiä. Vuosien varrella fyysinen kehoni on kokenut kanssani kaikenlaista. Erilaisissa elämäntilanteissa oma suhtautumiseni siihen on vaihdellut täydestä välinpitämättömyydestä ankaraan tarkkailuun ja ruoskimiseen.

Lauantaina tein jotain SUPER pelottavaa ja mahtavaa! Olin ammattivalokuvaajan kameran edessä ilman vaatteita naistenlehteen tulevaa juttusarjaa varten, jossa eri-ikäiset ja -kokoiset suomalaiset naiset kertovat kehonsa tarinan. Olin tiennyt tulevasta päivästä pari kuukautta, mutta edellisenä iltana se vasta saavutti jytisten tajuntani. Onneksi ihana ystäväni oli perjantaina yökylässä, kun hermoilin miksi en ole käynyt salilla kuukausiin tai muuten valmistautunut paremmin kuvaukseen, jotta näyttäisin edes hyvältä kuvassa 😀 Googlen mukaan 12 tunnin pikadieetistä ei juurikaan olisi apua, eikä selluliittiakaan saisi pois siinä ajassa. Suomenlinnan paahteinen aurinko oli polttanut rinnukseni pari päivää aikaisemmin ja loin päässäni kauhuskeraarioita epäonnistuneesta valokuvasta rusketusrajoineni.

Kerroin muutamalle ihmiselle tulevasta kuvauksesta etukäteen ja kukaan ei vastannut uutisiini “Hei, mäkin haluan!” Aloin epäillä, mikä minussa on vikana, kun haluan ehdoin tahdoin vapaaehtoisesti alasti naistenlehden sivuille. Ovatko motiivini kuvaukselle oikeat? Miksi oikeastaan haluan tätä? Muutama vuosi sitten kroppani “kulta-aikana” en todellakaan olisi suostunut kuvattavaksi, vaikka rasvaprosenttini oli pienempi ja vartaloni koostui luiden ja rasvakudoksen lisäksi myös lihaksista.

Istuskelin rotvallin reunalla toimituksen edessä auringon paisteessa 20 minuuttia ennen sovittua tapaamista ja auringonvalossa näin, mistä kohtaa säärikarvat olivat jääneet ajamatta. Katselin mustelmaisia sääriäni ja mietin, miten mustavalkoinen kuva reagoi reisien selluliitin kanssa. Mieli yritti siis taas saada minut  leikkiinsä, mutta pysyin tyynenä, koska tiesin päätöksen tulevan sydämestäni.

Kuvaukset alkoivat haastattelulla, jonka aikana tunne asian “oikeellisuudesta” vain vahvistui. Oman tarinan kertominen täysin ventovieraalle antoi perspektiiviä ja pystyin näkemään itsekin taas selkeämmin merkittäviä ja pysäyttäviäkin asioita elämästäni. Kuvaajana ja toimittajana oli ihastuttava Heidi, jonka seurassa oli äärettömän helppoa olla. Alastomana kameran edessä olo ei ollut yhtään niin vaivaannuttavaa tai kummallista, kuin mitä olin etukäteen pelännyt. Heidi ohjasi hienosti ja antoi palautetta aktiivisesti ja koko kuvaustilanne oli kepeä, mutta omalla tavallaan arvokas. Spoilauksen välttämiseksi, en lähde tähän tekstiin enempää avaamaan lehteen tulevaa juttua. Lehden ilmestymisen jälkeen pitää varmaan jälleen hieman pohtia tätä kehoasiaa lisää…

Pari tuntia studiolla hurahti hetkessä ja sen verran euforiassa taisin paikalta poistua, että puhelimenikin kadotin studiolle niin taitavasti, ettei sitä kahden ihmisen voimin löydetty. Kotimatkalle lähdin siis ilman puhelinta, kengistäni irtosi pohjat metrolle päästyäni ja buffet-päivällisellä lähiravintolassa tarjoilija kävi kesken syömiseni kovaan ääneen varmistamassa, että olenko maksanut ruokani. Oli nähnyt minun kuulemma marssivan pöytään maksamatta, vaikka juuri oli itse ruokani veloittanut. Laskiessani pääni tyynyyn illalla olin kertakaikkisen onnellinen päivästä, mutta myös siitä että se oli ohi. Tosin vielä tänä aamuna lorautin aamupalaan kanelin sijasta jauhelihamaustetta, hukkasin myös toisen puhelimeni ja jouduin käydä herättämässä naapurin apuun, jotta hän soittaisi siihen. Puhelin löytyi niinkin loogisesta paikasta kun vessani lavuaarista. Oman puhelimeni katoamis-ja löytymistarina onkin jo sitten ihan oma juttunsa, jota ei järjen kanssa pysty selittämään.

Kuvaukseen uskaltautuminen oli ennen kaikkea omien uskomusten ja vanhojen ajatusmallien tarkastelua ja hylkäämistä. Ystäväni vietti tänä kesänä Hossan kansallispuistossa yksinään neljä päivää vaeltaen ja sai kysymyksiä siitä, miksi ihmeessä lähteä yksin retkeilemään. “En ikinä uskaltaisi mennä yksin metsään” Tämä oli minun henkilökohtainen Hossani, vaellus itseeni tietämättä varmuudella mitä vastassa on. Ja monta Hossaa on vielä varmasti valloitettavana. Hyväksyn sen, että kaikki ihmiset eivät kuvaustani välttämättä sulata tai pidä järkevänä. Päätös oli minun, lähes kolmekymppisen Hennan, jonka on korkea aika pitää itseään viehättävänä jumalattarena ja olla sinut omassa kehossaan.

Minä en ole yhtä kuin kehoni, minä olen enemmän. 

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Henna

Syksy on irti päästämisen aikaa

“Uusi vuoteni” alkaa aina syksyisin. Minuun eivät kolahda “new year, new me”...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.