Naisille kunnioitusta päästä varpaisiin

Muistan yläasteikäisenä useita kertoja koulun käytävillä poikien tittelöivän minut tietävän oloisesti ja häpeilemättä ääneen laudaksi. Eli rinnattomaksi laihaksi tytöksi, joka kelpaa ehkä rakennustyömaalle rakennusmateriaaliksi, mutta ei niinkään vaikkapa kivan pojan ihastelemaksi tyttöystäväksi.Myös monet tytöt ehkä pahaa tarkoittamatta saattoivat kutsua minua vaikkapa luuviuluksi, koska olin niin sirorakenteinen ja pienikokoinen. Jostain yhteiskuntamme käsittämättömästä kauneusihanteesta johtuen usein hoikkuus oli jo silloin toisinaan pakkomielteisen tavoiteltua. Siksi pienikokoisia tyttöjä tuntui olevan vielä sallitumpaa arvostella vähän ”vitsillä”.

Tietenkin osansa saivat monen kokoiset ja näköiset tytöt ja kaiken kaikkiaan yläaste-maailma koulussamme oli ainakin oman kokemukseni mukaan todella rankkaa. Varmasti näin oli myös monille pojille, koska epävarmojahan monet heistäkin pohjimmiltaan olivat. Se taitaa olla elämäni kovinta aikaa monella tavalla, vaikka mitä olisi käynyt sen jälkeen.

Yläasteella tunsin oloni pieneksi laiheliiniksi ja kaipasin kovasti hyväksyntää, sekä rakkautta. Muistan hetken aikaa menneeni niinkin pitkälle, että raaputin jonkinlaisia oikealta näyttäviä fritsuja kaulaani ja valehtelin niitä jonkin pojan tekemäksi.

En halunnut, että toiset ikäiseni saisivat tietää ”totuuden”. Siis sitä, ettei kukaan ”halua” minua riittämättömyyteni ja ”ruman” ulkomuotoni vuoksi. Halusin peittää kipuni ja pahan oloni toisilta turvautuen ihmeellisiin ja jälkeenpäin minussa myös häpeää synnyttäneisiin keinoihin.

Minua sanottiin usein yläasteella muutenkin erilaiseksi ja se tapahtui ajoittain ihaillen, toisinaan arvostellen tai joskus jopa puhtaasti haukkuen. Aikaisemmin tämä ei ollut juurikaan vaikuttanut minuun, mutta yläaste oli erityisen herkkää ja haavoittuvaista aikaa, joten tällä kaikella oli suuri rooli silloisen identiteettini kanssa.

Halusin kovasti kuulua joukkoon ja rakensin teräksisistä materiaaleista suojakerroksen ympärilleni, että se onnistuisi paremmin. Tulin poikien kanssa todella hyvin toimeen, koska osasin olla nokkela sanoistani ja peitin taitavasti herkkyyteni, sekä pehmeän minulle luontaisesti hyvin ominaisen puoleni. En lopulta välittänyt ulkomuotooni liittyvistä kommenteista ainakaan näennäisesti ja turvauduin maskuliinisempaan käyttäytymistapaan.

Naisellisuus ja feminiinisyys tuntuivat asioilta, joita kannatti vältellä viimeiseen asti. Ympäröivä maailma ei tuntunut antavan juurikaan arvoa tällaisille asioille ja oman selviytymisen kannalta oli tärkeämpää suojata itseään niiltä. Tätä todella vahvan panssarin ajanjaksoa vietin elämässäni muutaman vuoden, mutta pikkuhiljaa jokin osa siitä alkoi murentua. Sitä ennen olin epäilemättä myös kaatanut pahaa oloani toisten niskaan, josta olen koko sydämeni pohjasta pahoillani.

Täysi-ikäiseksi tultuani aloin olla sinut oman vartaloni, sekä muun ulkonäköni kanssa ja pidin itsestäni siinä suhteessa. Tähän sain apua eräältä lyhyen hetken elämässäni olleelta ihanalta nuorelta mieheltä, joka kohteli minua arvostavasti ja sanoi kauniiksi. Niinkin pieni asia ja silti se vaikutti minuun jostain syystä todella suuresti. Toki olin pitänyt myös itseni kanssa – minä olen kaunis-teemaisia palavereita, jotka auttoivat osaltaan.

Tästä huolimatta olen kantanut teräksistä panssaria ympärilläni vielä vuosia näistä ajoista saakka vastakkaisen sukupuolen kanssa. Sen sisälle olen piilottanut ison osan herkkyyttäni, naisellisuuttani ja pehmeää osaa itsestäni, koska niiden näyttäminen ei ole tuntunut turvalliselta. Tämä teräs on kuitenkin sulanut sydämeni voimalla vuosien saatossa pikkuhiljaa tuoden tasapainoa elämääni. Olen oppinut rakastamaan naisellista puolta itsessäni enemmän ja enemmän ilmentäen sitä myös elämässäni avoimemmin. Se tuntuu todella hyvältä ja vapauttavalta, vaikka toisinaan se vielä pelottaa. 

Yllättävää kyllä, olen huomannut, että yläaste-aikainen kokemukseni ”miesten ja naisten maailmasta” suorasti tai hieman ovelammin ja epäsuoremmin toistuu usein vieläkin monien aikuisten elämässä esimerkiksi työpaikoilla, mediassa tai vaikkapa kahvipöytä-keskusteluissa. Olin luullut, että tällainen kuuluu nuoruusvuosien myllerrykseen, mutta sitä on siis olemassa vielä myöhemminkin. Tämä ei tietenkään onneksi  koske kaikkia ihmisiä, mutta kummallisen yleistä se silti on.

Ihmisistä ja erityisesti naisista saatetaan puhua todella kylmään ja arvostelevaan sävyyn. Toisaalta vastareaktiona naiset voivat puhua miehistä joskus täynnä vihaa, syytöksiä ja katkeruutta. Tähän voi olla syytä kiinnittää huomiota aikuisten hyvinvoinnin kannalta, mutta myös muistaen, että lasten ja nuorten elämän todellisuus on usein jonkinlaista heijastumaa juuri aikuisten maailmasta.

Toivon, että yhteiskunnallinen ilmapiirimme tukisi maskuliinisien toimintamallien lisäksi feminiinisyyttä paljon enemmän. Jostain syystä tuntuu, että jälkimmäistä yritetään usein painaa vieläkin alas. Tämä saa ihmiset toisinaan voimaan pahoin näiden kahden tärkeän elementin tasapainon puutteesta johtuen. Molempia tarvitaan!

Haluaisin myös, että aikakaudessamme vahvistuisi ihmisten ja tässä tapauksessa erityisesti naisten kunnioittaminen, sekä arvostaminen ihan päästä varpaisiin. Tässäpä tehtävää nykyajan äideille ja iseille, sekä vaikkapa opettajille, jotta synnytettäisiin uudenlaisia kokemuksia ja muistoja esimerkiksi koulumaailman taakseen jättäneille nuorille.  Olisi myös ihanaa, että meillä kaikilla iästä huolimatta olisi täällä parempi olla juuri omana itsenämme.

Toivon todella meille kaikille rohkeutta ja voimaa muutokseen, sekä kunnioitusta toisiamme kohtaan!

Phiiis änd löööv 4eva


Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä - Täydellinen mama

Viesti lääkäriltä

Kävin eilen babyn kanssa kävelemässä merenrannalla ja olisi tehnyt mieli kiljahdella tunteesta,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.