Näin lopetin samaistumasta mieleeni

Jos mietin aikaa, jolloin olin vähiten onnellinen, se oli myös aikaa, jolloin eniten elin päässäni ja koin asioita mieleni kautta. Kuuntelin liki täysin mieltäni ja annoin sen viedä.

Usein mitä enemmän ihminen elää mielensä kautta, sitä onnettomampi hän on. Mielessä eläminen sulkee yhteyden. Monelle mieli on sama kuin ”itse” ja silloin ajatus määrittää kokemukset.

Mieli maalasi kuvia peloista, ahdistuksesta, masentavista ajatuksista. Ja minä katselin niitä vailla mahdollisuutta painaa stop-nappia. Ja mitä enemmän katselin, sitä synkemmäksi kaikki muuttui ja sitä mahdottomammalta tuntui ajatus päästä tuosta kierteestä irti. Mihin mieleni reagoi, mihin sen huomio suuntautui, sinne minäkin katsoin.

Mutta korkein minäni, sieluni joka puhuu ja kokee maailman sydäntietoisuudesta käsin, oli myös äänessä koko ajan. Sen ääni melkein peittyi mielen tyrskyjen kuminaan, mutta siellä se oli. Voit aina luottaa, että siellä se on. Valmiina puhumaan sinulle, kun kuuntelet.

Meni vuosia purkaa mielen aiheuttamaa vyyhtiä, mutta hiljalleen se purkautui. Aluksi se oli vain satunnaisia pilkahduksia pimeydessä, sitten valokeila, lopulta uskomaton kirkkaus.

Miten sitten lopetin mieleeni samaistumisen? Tärkein oli se, että tiedostin mieleni ja sen, etten ole tuo pauhaava paikka. Sitten aloin opetella ajatuksieni hallitsemista. Tämä oli konkreettinen, kuukausien pituinen jakso, jolloin kirjoitin ajatuksiani ylös. Se alkoi siitä huomiosta, että ymmärsin aloittavani päiväni usein viestittelemällä ystäväni kanssa siitä, kuinka paljon väsyttää, kamala keli, ei jaksa lähteä töihin, plaah ja plaah. Sen jälkeen vuorossa oli ajatusten uudelleen ohjelmointi, joka on nyt melko koomista luettavaa. Kirjoitin tämän keväällä 2011.

“Huomenta! Ihana päivä tänään! (Ei hitto olen huono tällaisessa, mutta yritetään!). Tukka on tänään hyvin, illalla on tiedossa hyvä leffa ja löhöilyä. Eilen olin salilla ja tein hyvän treenin.” 

Nyt kun luen tuota, en voi uskoa, että olen kirjoittanut noin. Minäkö olin huono joskus yrittämään olla positiivinen? En voi tässä tilanteessa enää uskoa tuota, mutta uskottava se on, kun sen olen itse kirjoittanut. Ja miten löyhästi olenkaan kiinni vielä siinä, miten olla aidosti kiitollinen ja tuntea syvästi. Mutta juuri tuo on sieluni kuiskuttelua, en ymmärtänyt mitä tein, mutta tein silti, kirjoitin kömpelösti ylös ajatuksiani, joilla yritin tsempata itseäni.  Olin aloittanut prosessin, joka veisi minut niin upeaan paikkaan, etten tuolloin mitenkään osannut edes kuvitella sitä, mutta seurasin tunnollisesti polkuani.

Tuli kesä ja kesäloma, jolloin luin paljon ja keskityin uuteen polkuuni. Loppukesään mennessä olin murtanut kuoren. Kirjoitin näin:

“Olen ajatuksillani vetänyt itseäni alas suohon. Olen tukahduttanut itseäni negatiivisilla asioilla, ongelmilla, miettinyt, pohtinut uudelleen ja uudelleen. Yrittänyt löytää ratkaisuja ja ottanut vastuun kaikesta, minä, pieni ihminen, vaikka olisin voinut antaa sen vastuun korkeammalle taholle. Minun tehtävä on antaa itselleni paras mahdollinen elämä ja muistuttaa itseäni päivittäin, miten paljon hyvää minulla on ja miten paljosta saan olla kiitollinen.”

Syksyllä kirjoitin näin:

Minulla on kupliva olo. Haluaisin kertoa kaikille, kuinka ihania he ovat. Rakkaudesta saa niin paljon voimaa. Sellaisesta universaalisesta rakkaudesta. Miten mä nyt näin valaistuinkaan 🙂 Kuinka monta vuotta olen ajatellut pääni aivan puhki ja jostain se ajatus sitten iski: Olen onnellinen tässä ja nyt. Se ei tarkota, etteikö asiat voisi muuttua ja ettenkö voisi pyrkiä kohti uusia asioita, mutta oli miten oli, olen onnellinen nyt, en sitten kun. Olen koko ajan kuvitellut elämäni jonnekin tulevaisuuteen, sitten kun -paikkaan. Mutta eikö se ole vastuun pakoilua, sillä ei sellaista paikkaa ole olemassa. Eikä sellaista ihmistäkään. On vain minä, aina ja ikuisesti. Minä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja siitä, että asiat ovat hyvin. Vasta kun olen onnellinen nyt, voin haaveilla uusista asioista. En tule olemaan onnellinen huomenna, jos en ole onnellinen tänään. Ja kun sen tajuaa, ei tarvitse enää matkustaa sitten kun -maahan. Miten en ole ymmärtänyt tätä?? Olen luullut ymmärtäneeni, mutta en ole.”

Tuosta alkoi matka, joka on hyvin tavallinen silloin, kun aletaan oikeasti murtaa vanhoja toimintatapoja ja elää uudenlaisessa sydäntietoisuudessa. Välillä leijuin pilvissä ja olin ajatusteni herra, välillä tipuin alas ja kompuroin samoissa vanhoissa liejuissa. Se tuntui kuin kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Mutta tuo matka ei  koskaan kulje janalla, vaan spiraalina. Et koskaan joudu takaisin samaan pisteeseen, vaan liikut aina eteenpäin. Saatat luulla joutuvasi takaisin vanhaan pisteeseen, mutta tosiasiassa olet spiraalin uudella kehällä, samassa kohtaa edellisen kehän pisteen kanssa, mutta uudella tasolla. Aina kun ajattelet oppineesi jotakin, eteesi tuodaan tapahtumia, tilanteita tai ihmisiä, joiden kautta pystyt peilaamaan oletko tosiaan oppinut jotakin. Tärkeää on oppia näkemään, etteivät tapahtumat ole vastoinkäymisiä vaan tukemassa sinua matkalla spiraalissa.

Tässä linkki aiempaan postaukseen, jossa kerroin heräämisen vuosista:

Minun tarinani heräämisestä – ja ehkä sinunkin rakas Ilon voiman -lukija

 

Lisää kirjoittajalta Ilon voima/Tiia Jokisalo

Jokainen palanen elämässäsi on paikallaan

Kun ihminen on tyyni ja tasapainossa, eläen sydäntietoisuutensa kautta, hän on kuin...
Lue lisää

2 Kommenttia

  • Hei Tiia!
    Kiitos kirjoituksistasi! Ihanaa että jaat valoa ja iloa niillä ympärillesi. Itse pystyn samaistumaan kokemuksiisi mutta ne myös aina lisäksi avartavat ja vahvistavat minua matkallani. Henkinen matka on ihmeellinen ja itselläni varmasti aivan alussa mutta hienoa että meitä on jo niin monta samalla tiellä. Elämä tosiaan on uskomatonta, ihanaa ja ihmeellistä kunhan siihen heräämme. Kiitos avoimuudestasi!

    • Kiitos, kiitos, kiitos miljoonasti <3 Puit sanoiksi sen, mitä toivon Ilon voiman olevan. Inspiraatiota puolin ja toisin ja samalla myös uuden avaamista, jälleen puolin ja toisin. Meitä todellakin on ja tulee koko ajan lisää. Muistetaan pitää sopivan kovasti ääntä itsestämme, että mahdollisimman moni kuulee kutsun 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.