Muutoksen aika.

Tänä päivänä minun kehoni viesti on voimakas, se kertoo minulle, ettei mikään minussa enää jaksa suorittaa nykyistä arkea. Minulle on täysin selvää, että muutoksen on tultava.
Arjestani oli tulossa suorittamista.
Heräsin jokainen päivä turhautuneena, väsyneenä siihen, mitä edessä oli. Kuin olisin kantanut raskasta reppua selässäni. Reppua, jossa oli kaikki menneisyyden muistot. Muistot tästä ja jokaisesta eletystä elämästäni. Eikä pelkät muistot riittäneet, repun sisältä löytyi myös pelot tulevasta, pelot jostain, mitä ei ole vielä olemassa. En voi jatkaa enää näin!

-Muutos ei voi tapahtua, jos et itse ole valmis muutokselle.-
Minä olen!

Viimeiset kuukaudet olen ollut väsynyt ja kipuilevampi aiempaan verrattuna. Käsissä tuntuu taas tuttu puristava tunne, kuin käsiraudat olisivat ranteideni ympärillä, joka päivä kiristyen. Väsymys on painavaa ja selässä tuntui tuo raskas taakka. Hetkittäin helpotusta tuli vapaapäivistä, nekään ei vieneet oireita kokonaan pois. Mieleni oli muodostanut haaveen paremmasta, määrittelemättömästi onnea tuovasta tulevasta, jonka toisi mukanaan uudet tuulet. Tapahtumaketju oli käynnistynyt.

Joitain viikkoja, sitten tiedostin, että muutos on käynnistynyt. Sen toi eteeni pysähtyneisyys, joka antoi mielelle luvan levätä. Muutamia hetkiä, päiviä, viikkoja tai kuukausia aiemmin, olin antanut keholleni, mielelleni, joka solulleni luvan alkaa luottaa elämään. Luottamus ei tapahdu hetkessä ja vei oman aikansa ennen, kuin pääsin täysin kellumiselta tuntuvaan tilaan.

Myös väsynyt olotilani, viesti tarvetta pysähtymiselle. Vaikeaa se oli, antaa itselle käsky; PYSÄHDY! Enkä saanut itseäni oikein tottelemaan, joten minut pakotettiin pysähtymään.
Se alkoi eräänä työpäivänä, eräästä tärkeästä puhelusta. Tämä oli muutosta tuovista puheluista ensimmäinen. Soittaja oli ortopedi, joka määräsi minut kuukauden kestävälle sairauslomalle, johtuen pitkään nilkassani vaivanneen rasitusmurtuman vuoksi. Se tuntui pakkolomalta! En kokenut oloani sairaaksi, väsyneeksi kyllä ja kipujakin oli, silti sairausloma tuntui soiton hetkellä, siltä kuin minulta vietäisiin päätösvalta elämästäni. Ja omalla tavallaan, minulta vietiinkin. Tätä olin kumminkin toivonut. Samalla kun minulle tarjottiin lepoa, minulta vietiin rutiinit pois arjesta. Hetken näin edessäni vain tyhjyyttä.

Tätä seurasi isku sydämeen, ihminen, jota rakastin ja johon luotin, työnsi minut pois elämästään, siltä se silloin tuntui. Aivan kuin minut olisi pakotettu, totaaliseen yksinäisyyteen. Kaikki tämä tuntui liian raskaalta, jäin fyysisesti yksin, samalla koin, että olin myös henkisesti yksin.
Yksin tyhjälle tielle, jonka olisin halunut kulkea hänen kanssaan.
Eikä se riittänyt, samana päivänä lapset lähtivät isälleen, vanhempani lähtivät reissuun ja sisarellenikin tuli esteitä, joten sillä hetkellä tuntui, että olen yksin keskellä tyhjyyttä.

Onneksi tukiverkostoni aktivoitui, ystävät nostivat päänsä ja näyttivät läsnäolonsa, tukensa. Sain kokea perheen ulkopuolelta tulevan tuen. Joka tässä tilanteessa, kasvatti voimakkaasti luottamusta selviytymiseen. Pärjäämiseen omillani.

Kumminkin koin, että minulta vietiin arki, arkirutiinit ja elämä johon olin tottunut, jalkojeni alta. Alkoi uudenlainen jakso, jossa viimeisetkin epäluottamuksen rippeet lähtivät ja sai aikaan 100%:n luottamuksen elämään.

Olin vain ja nautin, luotin, lepäsin ja olin läsnä itselleni, läsnä elämälle.

Pääsin pääsykokeisiin kouluun, jonne olin aiemminkin hakenut. Tuntui, että olin täysin läsnä koetilaisuudessa. Annoin käteni kuljettaa kynää paperilla ja kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, kunnes sanoja ei enää tullut, siirryin seuraavaan tehtävään ja sama toistui. Lopulta edessäni oli paperi täynnä tekstiä, jonka jätin lukematta valvojalle. Luottaen, että paperi sisälsi kaiken tarvitsemansa.

Sitten tuli se päivä, jolloin puhelin soi toisen kerran. Vuosien takainen työkaverini soitti ja tarjosi minulle mahdollisuutta muutokselle työn saralla. Ainoa ajatus, mikä mieleeni tuli, kun kuulin mahdollisen työn kuvan oli “Jos et ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on, jonkin on muututtava ja vain sinä voit tehdä päätöksen tilaisuuden tullen, lähdetkö vai jäätkö?” Minä päätin tarttua tilaisuuteen. Lupauduin työhön.

Minulla oli ihania ystäviä ympärilläni, kevyt tuuli piti minua valppaana ja kuljetti hiljalleen minua eteenpäin. On myönnettävä, että kolmannen puhelun tullessa, en meinannut uskoa sitä todeksi. Se oli Hän, voisiko meidän tarinamme vielä jatkua? Olin vasta päästänyt irti kaikesta, jättänyt murehtimisen taakseni ja löytänyt luottamuksen. Luotin, että se eteeni tulee mikä on tarkoitettu. Onko meidät sittenkin tarkoitettu toisillemme?

Elämä oli tullut esiin ja napannut minut kyytiinsä. Vielä en osannut, tuolloin aavistaa, mitä kaikkea on tulossa. Muutos on vasta alkamassa ja minä olen valmiina.

“Seison menneisyyden kiitoradalla, moottori pyörii allani, lähtölaskenta on alkanut.
Katson pitkälle kohti tulevaisuutta, tyhjä kiitorata on edessäni,
pyörät lähtevät liikkeelle, vauhti kiihtyy.
Kone kiihdyttää yhä nopeammin, kunnes renkaat irtoavat maasta.
Minä olen ilmassa, lennän korkealla ja yhä korkeammalle, kohti tulevaisuutta.
Eikä kukaan voi enää pysäyttää minua!”
-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Heinäkuu!

Kun kymmenen kuukautta, sitten sain nilkkaani rasitusmurtuman. En halunnut kuulla kehoni viestiä,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.