Muistoja matkan alusta

Kävin tänään läpi mun vanhaa blogia.

Ensimmäisen  blogipostauksen tein keväällä 2013 ihan eri aiheesta kun mihin loppujen lopuksi mun kirjoittaminen on mut vienyt.Saman vuoden marraskuussa mä kirjoitin ensimmäisen kerran niistä kivuista ja arvista siitä mitä lapsuudessani olin kokenut.

Ja miten huikean matkan itsessäni mä olen tuosta ensimmäisestä kirjoituksesta tehnytkään.

 

“Jo hyvin nuorena päätin, että kun olen tarpeeksi vanha lähden kotiseudultani pois.
Inhosin tuota pientä kaupunkia ja sen ihmisiä yli kaiken ja musta tuntui, että tukehdun sen sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan.
Samalla halusin aloittaa alusta jossain jossa mua ei tunnettaisi ja jossa ihmisillä ei olisi musta jo valmiiksi negatiivista mielikuvaa.

Vuosien saatossa mä olen kuitenkin oppinut  jotain todella tärkeää.

Omaa menneisyyttä ja sitä kuka sä olet ja mistä sä tulet ei pysty pakenemaan.
Vaikka sä aloittaisit elämäsi kymmenen kertaa täysin uudessa paikassa , täysin tyhjästä niin sä kannat silti mukanasi sitä kuvaa ja sitä taakkaa itsestäsi sisimmässäsi jota sä alunperin pakenit lähtiessäsi.

Vaikka ympäröivä maailma olisi mikä hyvänsä, se mikä sä olet sisimmästäsi, se mitä sä pelkäät ja haluat piilottaa se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella ja halusit sitä tai et.
Pakenemalla sitä , pakenet elämää ja itseäsi.

Mä en väitä etteikö maisemanvaihdos auttaisi, ainakin omalla kohdalla se toi esiin sen puolen musta joka kotiseudullani jäi aina kaiken muun varjoon.
Löysin sen todellisen minäni, ilman ennakko odotuksia tai kuvitelmia.

Mutta auttoiko maisemanvaihdos niihin arpiin joita kotiseudullani olin saanut?
Ei, ne on ja pysyy ennen kuin mä itse pystyn ne käsittelemään ja antamaan anteeksi.
Samalla mä olen myös tajunnut, että en mä inhoa mun kotiseutua, en edes niitä ihmisiä siellä.

Mä inhoan itseäni, ja edelleen mä häpeän sitä kuka mä olen ja mistä mä olen tullut ja ennen kaikkea sitä mitä mä olen kokenut.”

 

On huikea ilo sanoa, että viimeinen lause ei enää pidä paikkaansa.En inhoa enkä häpeä enää itseäni tai sitä , että mua on käytetty lapsena vuosikausia seksuaalisesti hyväksi.

Tie tähän on ollut pitkä ja kivinen enkä usko, että se on edes vielä lopussa mutta silti mulla on huikea onnen tunne siitä, että häpeä itseä kohtaan ja omia kokemuksia kohtaan on täysin poissa.Yksi iso osa tätä paranemisprosessia on ollut omista kokemuksista kirjoittaminen ja asiasta julkisesti puhuminen.Ja tietysti mua on auttanut lukemattomat ihmiset mun ympärilläni. Tukien,  kannustaen, myötäeläen ja auttaen ihan konkreettisesti elämässä eteenpäin menemisessä.

 

“Ehkä joku kaunis päivä lähitulevaisuudessa mä pystyn menemään kotiseudulleni juuri tälläisenä kuin olen, arpeni ja itseni hyväksyen, ilman , että mietin ja pelkään näenkö vanhoja tuttuja ja mitä he mahtavat minusta ajatella.”

 

Viime kesänä melkein 4 vuotta tuon tekstin kirjoittamisesta mä kävin perheeni kanssa kotiseudullani niin, että kiersimme kaupungilla niitä paikkoja joissa nuorena ja lapsena aikaani vietin.Samalla reissulla tapasin nuoruuden ystäväni ja näin ohimennen muutamia muita tuttuja ihmisiä.

Mulla oli hyvä ja iloinen olo, ei häpeää eikä ahdistusta koko päivänä.Melkein 4 vuotta tuosta kirjoituksesta ja 20 vuotta siitä, kun virallisesti muutin kotikunnastani pois meni siihen, että olen hyväksynyt itseni ja ne kokemukset joiden arpia kannan edelleen.

Ja matka jatkuu edelleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Sirpaleista tehty/Liisa-Maija Matikainen

Mitä sitten tapahtui kuin parisuhde loppui

Elämä käytännössä levisi kun sonta tuulettimeen. Yhtenä päivänä arkea oli pyörittämässä 2...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.