Miten minusta tuli peili

Olen muutaman vuoden ikäinen, keinumassa puistossa ystäväni kanssa. Muistan, että pitäisi lähteä kotiin, isi vie leikkikouluun. Mutta toinen villahanskani on hukassa. Tiedän, että ilman sitä ei ole kotiin menemistä. Aika kuluu huomaamatta kun etsimme hanskaani. Yht´äkkiä näen tutun, keltaisen auton kaahaavan paikalle ja tiedän olevani pulassa. Myöhästyin leikkikoulusta ja saan illalla selkäsaunan remmillä.

Tämä ei ollut ainutkertainen tapaus. Kurissa ja nuhteessa kasvanut isäni kasvatti minut luonnollisesti kurissa ja nuhteessa. Jos olin “tuhma” sain remmiä. Mielestäni olin aika kiltti pikkutyttö kuitenkin. Jo pienestä pitäen opin kuulostelemaan kodin ja varsinkin isän mielialoja. Opin peilaamaan ilmapiiriä ja käyttäytymään sen mukaisesti. Minusta tuli hänen peilinsä.

Muistan myös tapauksen kun perheessä riideltiin rahasta. Olin itse tuolloin koululainen. Tein laskelmia, että jos jätetään ostamatta asia A ja B kolme kertaa viikossa, niin säästetään X-määrä rahaa. Vein laskelman isälleni, joka ei kiinnostunut yrityksestäni pelastaa tilanne. Jopa hänen viimeisiä elinaikoinaan toimin perheessä välikappaleena kun asioita selviteltiin.

 

Omassa kuplassani

 

Minä lapsena ja nuorena

 

Olen aina viihtynyt yksin ja omassa mielikuvitusmaailmassani. Siihen varmaan on vaikuttanut myös se, että olin ainut lapsi, oli pakko olla itsekseenkin. Olen jälkikäteen ajatellut, että pako omiin ajatuksiin, kirjoittamiseen tai tanssiin oli myös selvitymiskeino. Sen lisäksi, että saatoin unohtaa tilanteen isäni kanssa sain tavan ilmaista itseäni. Meillä kun ei hirveästi omia mielipiteitään kannattanut tuoda ilmi.

Nuorena kuvittelin olevani perfektionisti, koulussakin varsinainen hikari. Kodista irtauduttuani tajusin etten todellakaan ole! Koska isälle ei kelvannut kokeista 10- vaan mieluiten 10+ opiskelin hulluna. En sen takia, että halusin miellyttää häntä vaan sen takia, että pelkäsin mitä tapahtuu jos hän ei ole tyytyväinen.

Luonnollisestikaan en nuoruudessa kovasti kapinoinut. Olin päättänyt sinnitellä kunnes pääsen muuttamaan pois.Olen sitten aikuisena koetellut rajoja ja tehnyt niitä virheitä mitä yleensä nuorena tehdään. Olisinpa joskus saanut kotona raivota oikein kunnolla ja silti kokea olevani hyväksytty.

Hyväksytty sellaisena kuin olen en koskaan kokenut olevani. Olin varmaan alunperinkin väärää sukupuolta, minun olisi pitänyt olla urheileva poika. Koska olen tanssinut pienestä pitäen, haaveilin pitkään tanssista tai liikunnasta tulevan ammattini. Isäni mielestä kaikki ajatukseni olivat “humpuukia”, enkä todellakaan ollut tarpeeksi hyvä. En tiedä olinko hänen mielestään missään tarpeeksi hyvä, en ainakaan koskaan kuullut sitä.

Sen lisäksi, että peilasin mielialoja peilasin myös odotuksia. Jossain siinä matkan varrella kadotin itseni. Kun niin kovasti yritin olla kaikkea mitä haluttiin, että olisin hyväksytty ja rakastettu, tarpeeksi, en enää tiennyt mitä itse halusin. Vasta viime vuosina olen alkanut kuuntelemaan itseäni ja rakentamaan oman näköistä elämää.

En kaikella tällä tarkoita, että isäni olisi ollut jotenkin läpeensä paha ihminen. Hän pelasi niillä korteilla mitä oli omilta vanhemmiltaan saanut ja korvasi ulkoisilla asioilla sen mitä ei henkisesti voinut antaa. Mutta olisin mielellään luopunut ulkomaan matkoista jos sen sijaan olisin saanut kokea olevani arvokas omana itsenäni.

Olen monesti miettinyt miksi isäni kuolema ei tuntunut kovin pahalta. Ehkä se, että lapsesta asti oli niin monta kertaa joutunut pettymään kun toivoi isältä kiitosta tai ylpeyttä kasvatti ympärilleni kuoren. Kun en välitä mitä tuo henkilö sanoo tai ajattelee, en joudu taas pettymään ja suremaan. Syvä yhteys isän ja tyttären väliltä jäi puuttumaan.

 

Muitten peili

 

 

Olen se tyyppi, joka astuessaan huoneeseen skannaa ilmapiirin, lukee eleet ja asennot, tuntee “vibat”. Luonnostani olen tarkkailija, vaikka usein ajaudun tilanteisiin, joissa aloitan small talkin. Ehkä sekin on omalta osaltani peilinä olemista, huomaan jos muut tuntevat olonsa vaivautuneiksi tai eivät halua puhua.

Nyt kun olen lähettänyt monia työhakemuksia, niin aina pitäisi jotenkin kuvailla omaa luonnettaan. Usein tulee mieleen, että kirjoitan tulevani hyvin ihmisten kanssa yleensä toimeen. Olenhan tehnyt asiakaspalvelutyötä yli 20 vuotta. Miksi tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen?Siksikö, että olen  luonteeltani ystävällinen, auttavainen ja empaattinen? Tuskin. Hyvin usein olen sisäisesti kihissyt kiukusta, mutta hymyillyt ulospäin. Olen vain käyttänyt jo lapsuudesta opittua selvitymiskeinoa; lue miten ihminen haluaa sinun käyttäytyvän.

Kaikesta tästä on seurannut paljon hyvääkin. Ensinnäkin olen omien kokemusteni perusteella yrittänyt olla erilainen vanhempi lapsilleni; kannustava, kuunteleva ja hyväksyvä. Toiseksi luulen kiinnostukseni sisäiseen maailmaan, psykologiaan ja henkiseen kasvuun alkaneen jo pienenä ja se tie on johdattanut minut mm. joogan pariin. Olen halunnut ymmärtää miksi ihminen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, miten epätoivottua käytöstä voisi muuttaa. Ja olen oppinut ymmärtämään enemmän itseäni. Vielä on matkaa siihen, että peilin voisi kokonaan särkeä ja kohdata maailma täysin omana itsenään, mutta hiljaa hyvä tulee 😉

Lämminhenkistä tulevaa isänpäivää.

PS. Jos haluat lukea lisää pohdintojani henkisestä hyvinvoinnista, voit jatkaa tästä Raakaa ja rakastavaa rehellisyyttä

Lisää kirjoittajalta Jokaisen naisen joogaa/Saila Rajala

Seniorijooga osa 2; Riitan ja Markun fiilikset

Syyskuussa, Hyvinkään Opiston kauden alussa, kirjoittelin postauksen kun seniorit joogaa niin ohjaaja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.