Mitä seuraa parin vuoden erakoitumisesta?

Menestyksekkäimmät kasvutarinat eivät koskaan ole pelkkää noususuhdannetta, vaikka olisi kuinka siistiä kulkea vain sitä jatkuvaa ylämäkeä. Välillä pitää kuopaista pohjalta lisää vauhtia, mikä voi tuntua epätoivoiselta kuoppaan tipahtaessa. Taasko sitä ollaan täällä? Mutta usko tai älä, olet hetken kuluttua taas pidemmällä kuin ennen kuoppaan tipahtamista. Etkä siellä kuopassa ollessakaan ole oikeasti pohjalla, vaikka siltä saattaisi väliaikaisesti tuntua.

Urheilussa puhutaan superkompensaatiosta  eli levon, ravinnon ja harjoittelun rytmittämisestä niin, että kehitystä tapahtuu jatkuvasti. Jokainen urheilusuoritus laskee hetkellisesti suorituskykyä, joka on alhaisemmillaan harjoituksen jälkeen. Harjoitusta seuraa lepo ja tämän palautumisvaiheen jälkeen ennen uutta harjoitusta urheilija on kuitenkin paremmassa iskussa, kuin ennen edellistä harjoitusta. Kunto siis kohoaa levon aikana eli eniten kehitystä tapahtuu, kun ei tapahdu mitään. Sama kehitysefekti on sovellettavissa myös muille elämän osa-alueille, kuten omaan polkuuni. Ne hetket, kun oma “henkinen kunto” on laskenut väliaikaisesti ovat ne olleet kokonaisuuden kannalta kuitenkin niitä kullan arvoisia juttuja, koska ilman niitä ei kehitystä tapahtuisi.

 

​Olen asunut Helsingissä reilu kaksi vuotta ja viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani yksin. Harvoin kuitenkaan olen tuntenut oloani yksinäiseksi. Vaikeimpia hetkiä ovat olleet kaipuu vanhaan aikaan, jolloin kaikki oli muka jotenkin niin paljon simppelimpää. Aika kultaa muistot. Omaa vetäytymistä on joutunut selittelemään välillä myös valheilla, jotta ei loukkaisi muiden tunteita. “Ei pysty, oon prosessissa” – lauseen käyttäminen on saanut jostain syystä kovin kummeksuvia katseita 😀 Vetäytyminen resonoimattomista jutuista on ollut välttämätöntä, jotta oma ääni on päässyt kuuluviin. Joku sanoisi minun ehkä muuttuneen, mutta itse koen vain tulleen paremmin sinuiksi autenttisen itseni kanssa.

Eheytymistä ei voi nopeuttaa. Kun ruoka on uunissa, ei sitä luukkua tarvitse jatkuvasti avata ja tarkastaa, että milloin on valmista. Olen aika hätäinen “kaikki mulle heti”- luonne ja pitkäjänteisyyden opettelu kasvuprosessissa on ollut äärettömän haasteelllista. Välillä olen haistavinani palaneen käryä ja juoksen kiireesti uunin luukulle. Mikä pettymys tuleekaan, kun ruoka ei ole lähelläkään valmistumista. Väärä hälytys. Tarkkailen munakelloa ja kuuntelen sen ärsyttävää raksutusta. “Millon ollaan perillä?” Tainnut mennä rikki koko kapistus, pyörii vain akselinsa ympäri, perkele…

Kuluu päiviä, kuukausia. Munakello vain raksuttaa. Odotan… odotan… odotan. Olen lakkaamatta odottanut pärinää, joka kertoisi ruoan olevan valmista ja pääsisin nauttimaan työni hedelmistä. Odottaessa aika on mennyt huomaamatta ja olen raksutukseen keskittyen jättänyt huomioitta monta muuta asiaa. En ole kattanut sillä välillä pöytää, saatika tiskannut astioita. Kattilat, kauhat ja lautaset ovat alkaneet jo homehtua tiskialtaseen, koska olen lakkaamatta keskittynyt vain lopputulokseen, joka voi siitä huolimatta mennä päin puuta. On vaikea katsoa itseään peiliin ja myöntää, kuinka paljon onkaan vielä tekemättä. Kuinka monta vanhaa likaista kuppia ja kulhoa pesemättä… Moniin pinttyneet vuosikausien liat, joita mikään markkinoiden tehokkainkaan pesuaine ei saa puhtaaksi ilman minun apuani.

Siinä kohtaa, kun oivaltaa eläneensä nykyhetken sijaan tulevassa on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkaa munakellon raksutuksen kuuntelemista tai alkaa pesemään likapyykkiä menneisyytensä kanssa. Vaikka likaisia astioita et hetkeen katsoisikaan, niiden olemassaolo kun ei lakkaa. On turha olla itselleen vihainen ja syytellä itseään haaskatusta ajasta. Kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan!

 

Astia kerrallaan tulee puhdasta! Vaihdetaan pesuvettä, jynssätään, hangataan ja huuhdellaan. Pari astiaa voi siinä tohinassa rikkoutua ja kaappiin saattaa huomaamatta mennä astia tai kaksi, joihin on jäänyt vielä likaa. Saattavat siellä hyllyn perällä olla kaikessa rauhassa hetken aikaa, kunnes joku ystävällinen huomauttaa niiden olemassaolosta. Pitää siis ottaa uudelleen käsittelyyn ja yrittää tällä kertaa pestä kunnolla…Välillä tehdään toki jotain muutakin, eihän koko elämä voi olla yhtä tiskausta!  Ain laulain työtäs tee!

Pitkäjänteisyys. Armollisuus itseään kohtaan. Aika. Läsnäolon opettelu. Nämä ovat olleet avain asemassa omassa prosessissani. Oman keskeneräisyyden myöntäminen itselleen on vaikeaa. Vaikka tiedän, ettei minusta koskaan tule valmista, haaveilen siitä välillä salaa. Hetkestä jolloin mikään ulkopuolelta tullut asia ei saa tunnelukkojani aktivoitua. Hetkeä, jolloin suhtaudun pelkällä pyyteettömällä rakkaudella ja myötätunnolla muihin ihmisiin, eikä mikään tai kukaan saa minua pois raiteiltaan. Kuoppia ja notkahduksia tulee jatkossakin, se on varma. Mutta se kuuluu kehitykseen, eikä niitä kannata etukäteen pelätä!

Tällä hetkellä kaipuu yhteyteen, samankaltaisten ihmisten tapaamiseen ja omien intohimojen toteuttamiseen on suuri. Rakastan taas nauraa, kertoa huonoja puujalkavitsejä ja unelmoida! Pystyn huomioimaan läheisiäni  paremmin, olemaan parempi ystävä ja työkaveri. Olen heittänyt munakellon seinään ja seuraan ruoan valmistumista intuition varassa. Herään aamuisin  (pääsääntöisesti) hyväntuulisena ja innokkaana tulevasta päivästä, kun puolitoista vuotta sitten pelkäsin, onko tänään se päivä, kun kamelin selkä lopulta katkeaa. Silloin ärsyynnyin helposti unelmaansa toteuttavista ihmisistä, sillä koin epäoikeudenmukaiseksi sen, että jonkun elämä oli siunattu kutsumusammatilla, isolla pankkitilin saldolla ja täydellisellä parisuhteella, kun itse kannoin repullista paskaa selässäni. Kateellinen en ollut, lähinnä surullinen.

Rahaa ei ole tällä hetkellä yhtään sen enempää ja työkin on pysynyt samana, eikä ole sitä täydellistä (tai epätäydellistä) parisuhdettakaan. Mikään konkreettinen maailmassani ei siis ole juurikaan (toistaiseksi) muuttunut lukuunottamatta uutta kotia, jonka manifestointi kantoi tänään hedelmää, mutta sisälläni käynyt myllerrys on ohjelmoinut minua uudelleen. Lääkärit sanoisivat myllerrystä masennukseksi, joku sielun mustaksi yöksi. Tiedän ja uskon, että minulla on oikeasti potentiaalia ihan mihin vaan,  mihin sydämestäni haluan intohimolla pyrkiä.

” Kohti ääretöntä ja sen yli! ” -Buzz Lightyear-

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Henna

Syksy on irti päästämisen aikaa

“Uusi vuoteni” alkaa aina syksyisin. Minuun eivät kolahda “new year, new me”...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.