MINUN MÖRKÖNI eli asiaa syömishäiriöstä ja toipumisprosessista

Kuluneiden viikkojen teema on pyörinyt laajasti ulkonäköpaineiden sekä kehollisen ja psyykkis-emotionaalisen minän suhteen puimisessa. Viimeisimpien päivien aikana olen avannut lähinnä Instagram-tilini (löydät minut nimellä @pinjauotila) puolella kokemuksiani syömishäiriöstä ja kertonut loputtomalta tuntuvasta matkasta, jonka olen tervehtyäkseni joutunut kulkemaan.

Itsensä esittäminen näin raakana ja paljaana on ollut ihan tajuttoman pelottavaa. Olen kelaillut jos jonkinmoista keskittyen siihen, miten muut suhtautuvat minuun uutisen jälkeen, vaikka kyllähän kaikki tiesivät, etten voi hyvin. Se näkyi. Kyse ei siis varsinaisesti ole ollut mistään jymy-yllätyksestä. Ulostulo on kuitenkin keventänyt oloani valtavasti ja suuri kiitos siitä kuuluu monille ihanille ihmisille saamieni tsemppiviestien takana. Kannustavista sanoista rohkaistuneena tunnenkin nyt tarvetta jakaa tarinani myös tänne blogin puolelle. Pidän tätä osana paranemisprosessia; kun lausun ääneen omat kipupisteeni, ne pääsevät vapauteen, eivätkä enää (ainakaan yhtä lujaa) näännytä minua sisältäpäin.

Syömishäiriöstä kirjoittaessa olisi ihanaa puhua menneisyyden haamusta, joka vain silloin tällöin muistuttaa olemassaolostaan melkein olemattoman, ohimenevän ajatuksen ajan. Todellisuudessa en usko, että sellaisia edes on olemassa. Menneisyyden haamu on nykyisyyden mörkö niin kauan, kun se jollain tapaa vaikuttaa toimintaamme tai on käsittelemätön. Kun mörkö sitten lakkaa kiusaamasta – on muuttunut opiksi tai muistoksi, jota ei tarvitse kavahtaa – ei haamuistakaan tarvitse puhua. Tässä siis minun ikioma mörköni, olkaa hyvä.

Mistä kaikki alkoi?

Vaikka sairauden akuutein vaihe oli päällä vasta vuosi takaperin, luulen, että syömishäiriöön viittaavaa oireilua on ollut jo lukio- tai jopa yläasteajoista alkaen. Koin hämmentäväksi murrosiässä tapahtuneen kehoni muutoksen ja sen, miten erilaiselta oma vartaloni ja lehtien sivuilla, mainoksissa ja televisiossa esiintyvien naisten vartalot näyttivät. Vertailin itseäni myös ystäviini ja pidin kroppaani poikkeuksetta jotenkin suurempikokoisena ja raamikkaampana. Nuori, ymmärtämätön mieleni ei kyennyt käsittämään biologisen kehityksen yksilöllisyyttä, saati kyseenalaistamaan median tarjoamia epärealistisia kehonkuvia. Tämä on myös syy, miksi en tahdo liittää tekstiin kuvia itsestäni hyvin laihana – kukaan ei saa ajatella, että se olisi tavoiteltava tila.

Ajatukset laihduttamisesta tai oman vartalon kelvottomuudesta jäivät tuolloin kuitenkin ajatuksiksi, väistyivät aina pian tavallisen teinin elämän tieltä, ja pysyin terveenä. Silti jotain pientä, pelkkä mörön poikanen tai aavistus siitä, pesiytyi minuun.

Tämä on myös syy, miksi en tahdo liittää tekstiin kuvia itsestäni hyvin laihana – kukaan ei saa ajatella, että se olisi tavoiteltava tila.

Saapui kuitenkin ajanjakso, joka otti koville. Olin stressaantunut ja väsynyt, tuntui, ettei oma elämäni enää ollut hallinnassani. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että olen luonteeltani melkoinen perfektionisti. Minulle on kunnia-asia hoitaa hommat, liittyivätpä ne sitten kouluun, työhön, ihmissuhteisiin tai harrastuksiin, parhaalla mahdollisella tavalla. Kun sitten jouduin tilanteeseen, jossa asioiden hallitsematon tulva hukutti minut alleen, tuli kuvioihin itsekontrolli. Jos en muuta, niin ainakin kykenin hallitsemaan syömisiäni ja sitä, kuinka paljon lenkkeilen.

Hoidin siis stressitilaa lisäämällä ja rajoittamalla, mikä ei todellakaan ollut erityisen fiksua. Ihminen on kuitenkin siitä erikoinen olento, että kehitämme itsellemme mitä kummallisimpia selviytymiskeinoja. Oma, ei-niin-pitkänäköinen menetelmäni oli kontrolloida ja kituuttaa kehoani, kun muu elämä tuntui pyörremyrskyltä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, oikeasti yritin kai vain suojella itseäni paineilta ja väsymykseltä. Stressi ei tietenkään näillä eväillä missään vaiheessa päässyt helpottamaan ja siksi myös epäterve suhde ruokaan säilyi ja kehittyi yhä sairaalloisemmaksi. Siinä missä minä laihduin, joku toinen olisi saattanut lihota, sairastua burn outiin tai sitten toimia oppikirjan mukaisesti ja hellittää hieman otetta. Elämä ei kuitenkaan ole mikään oppikirja, ei myöskään ihmismieli tai -keho. Usein opimme parhaiten kantapään kautta.

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Vaikka syömishäiriön näkyvä puoli on hyvin fyysinen – syömättömyys ja pakonomainen aerobinen liikunta aiheuttivat nopeaa laihtumista – sanoisin, että suurin osa taudista on korvien välissä. Suorittamisen ja täydellisyydentavoittelun rinnalle kehittyi vääristynyt kehonkuva. En nähnyt, miten pieni olin. Kun tänä päivänä katselen kuvia itsestäni melkein läpinäkyvän laihana, kaikki tuntuu todella surrealistiselta; miten en voinut huomata? Kaipa tähänkin löytyisi vastaus omituisen ja ennen kaikkea kompleksisen mielen sokkeloista. Tunnetasolla olin yhtä solmussa kuin fyysisesti ja ajatusteni kanssa. Päivittäinen skaalani oli suppea ja väritön. Koska kaikki energiani kului hengissäpysymiseen, suuret tunteet, etenkin lämpimät sellaiset, olivat harvinaisia. Sen sijaan poukkoilin emotionaalisesti häpeän ja pelon välimaastossa, toisinaan välinpitämätön ylpeys nosti päätään.

Häpeäntunne oli tunteista ehkäpä konkreettisin. Se ilmeni päivittäisessä toiminnassani muun muassa piilotteluna ja salailuna – en pukeutunut ihonmyötäisiin vaatteisiin, enkä koskaan kertonut, mitä olin syönyt. En tahtonut, että kukaan olisi minusta huolissaan (sillä kyllähän aikuinen nainen osaa itsestään huolehtia) ja toisaalta, en halunnut kenenkään puuttuvan ongelmallisiin toimintatapoihini. Tiedostin siis jollain tasolla leikkiväni terveydelläni, mutten ollut valmis tekemään muutosta. Tiedostamisen ja oman terveydentilan väliseen ristiriitaan liittyy myös mainitsemani välinpitämättömyys ja ylpeys. Joka kerta, kun minun hoikkuuttani ihmeteltiin, tunsin onnistuneeni. ”Minut huomataan, koska olen laiha. Koska olen laiha, olen hyvä ihminen.” Onnistumisen tunne olikin harvoja iloa aiheuttavia asioita ja juuri siksi se ruokki myös välinpitämättömyyttä omaa hyvinvointiani kohtaan. En halunnut päästää irti suorittamisen kautta saadusta hyvästä mielestä, joten kykenin sivuuttamaan todellisen hyvän olon puuttumisen.

Minut huomataan, koska olen laiha. Koska olen laiha, olen hyvä ihminen.

Vasta rehellinen pelko pysäytti minut. Pelko tuntui epätoivona, suurena ja pimeänä imukuppina jossain rintani alla. Pelkäsin itseni, perheeni, puolisoni ja tulevaisuuteni puolesta. Eniten pelkäsin itseäni. Maatessani selällään joogamatolla tunsin kipua törröttävien luiden takia, hiukseni olivat muuttuneet ohuiksi ja kynnet lohkeilivat. Suurempi shokki oli terveystarkastuksen jälkimainingeissa ymmärtää, että hormonitoimintani on jo pitkään ollut katkolla, kärsin pahoista puutostiloista, eikä sydämeni jaksa enää lyödä kunnolla. Jossain pakokauhuisen itkun keskellä päätin hakea ammattiapua, jota onnekseni sain saman tien. Välitön, avoin ja salliva hoitosuhde on jatkunut tähän aina päivään saakka.

Entä nyt?

Olen saavuttanut painon, joka on indeksien mukaan terve. Numeroiden puolesta olen siis kunnossa. Mieli ei kuitenkaan aivan ole pysynyt kehityksessä mukana; edelleen saatan tuntea huonoa omaatuntoa ihan tavallisesta syömisestä tai lepopäivästä ja verrata mittojani vaikkapa vuoden takaiseen – inho jokaista saavutettua kiloa ja senttiä kohtaan on toisinaan musertava. Niitä hetkiä on kuitenkin jatkuvasti harvemmassa ja niiden yli pääsee rämpimään, kun muistelee oloa, minkä kahvia ja laihaa kaurapuuroa -dieetti sai aikaan; ajatus ei kulkenut, enkä pystynyt treenata kovaa. Maailma pyöri odottamisen ympärillä. Joko odotin oikeaa kellonaikaa, jolloin minulla olisi lupa syödä, tai sitten hieman peloissani odotin, pettävätkö jalat jossain vaiheessa päivää alta. Näiden ajatusten jälkeen on taas helpompi olla tässä hetkessä, ymmärtää ja suvaita oman kehonsa ääriviivat.

En myöskään tiennyt miltä tuntuu nauttia. Se oli kiellettyä, vierasta, ei käsieni ulottuvilla. Nauttimaan opettelu on ollut toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, mutta luultavasti myös vaikeinta – harvoin suuret asiat ovat kovin yksinkertaisia – ja teen sen kanssa töitä edelleen. On ollut lohdullista huomata, miten paljon kevyemmäksi elämä muuttuu, kun silloin tällöin muistaa sanoa itselleen: ”Minulla on lupa käydä sängylle loikoilemaan kesken päivän, nostaa jalat ylös, sulkea hetkeksi silmät ja nauttia siitä. Minulla on lupa syödä kahvin kanssa suklaata ja nauttia siitä. Minulla on lupa nauttia itsestäni ja olemisesta ylipäätään.” Sillä nauttimassahan me täällä ollaan! Syyllisyydentunne on turha taakka ja tämän hetken tavoite, unelma oikeastaan, on vähitellen pyyhkiä se sydämensyrjältä pois.

Muista, että syömishäiriö on sairaus, joka tarvitsee aina hoitoa. Jos epäilet läheisesi sairastavan syömishäiriötä, parasta mitä voit tehdä, on tarjota hänelle omaa seuraasi, aikaasi ja läsnäoloasi. Minä olen siitä onnellinen ja ikuisesti kiitollinen, että omat läheiseni pysyivät koko matkan ajan rinnalla, auttoivat, tukivat, pitivät pystyssä. Yksin tähän ei pysty, ei kukaan. 

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

2 Kommenttia

  • Todella hyvä teksti. Samaistuin, täysin. Olen samassa vaiheessa, samalla tiellä. Ollaan ylpeitä itsestämme ja katsotaan peilikuvaa rakastamalla. Koska oli on parempi fyysisesti koko ajan, mieli tulee kyllä perässä. Paluuta ei ole.

    • Ihana kuulla, hyvä me! Voimaa projektiin ja rakkautta. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.