Minulla on unelma. Miksei se ole toteutunut?

​Tänä aamuna olen viettänyt itseni äärellä tunteja. Rauhassa kuunnellen, tuskaa itkien ja ilosta liikuttuen. Aamulla silmiin osui Maatiaismuorin kirjoitus ja kuvat. Hänen tekstejä, kirjoja ja kuvia olen ihaillut vuosia. Niissä on paljon sitä mitä kaipaan.Mistä unelmoin. Maalaismaisema, eläimet, työntäyteinen elämä ilman kiirettä, tiukkoja, ulkoa tulevia aikatauluja. Maatiaismuori asuu tosin torpassaan yksin. Siitä en unelmoi. Mutta se on juuri se osa jota tällä hetkellä elän todeksi. Eläimiä minulla on pieni lauma, mutta koska tilat ovat puuttelliset niiden kanssa elää vapaammin, se ei tunnu toteutuneelta unelmalta.Tommy Hellstenin kirja Tähän olen tullut on nyt kulkenut mukana kuukauden päivät. Tänäänkin löysin sieltä lohdun, selityksiä omille tunteille ja omalle elämälle. Elämä ei anna meille sitä mitä me halutaan, elämä antaa sen mitä me tarvitaan. Mitä siis tarvin, jotta olen tämän kevään paininut itseni kanssa, häpeän kanssa? Rahat on loppu, asun rempallaan olevassa asunnossa, auto on reistaillut, elän yksin vailla perhettä, vailla kuulumista arjen tasolla rakkaudelliseen yhteisöön, jossa jokainen kantaa vastuun itsestään (tätä viimeistä aihetta sivusin aiemmassa tekstissäni häpeästä). Minulla ei ole omaisuutta, ei upeaa työuraa takana, ei säästöjä, ei ulkomaanmatkoja takataskussa. Tunnen olevani mitätön. Elämään kelpaamaton. Tähän olen tullut.

Jo hyvin varhain tunsin olevani erilainen, vääränlainen. Kannoin vastuuta toisten, ympärillä olevien aikuisten pahasta olosta. Aikuinen kivussaan mielellään kaatoi syyllisyytensä ja häpeänsä lapsen pohjattomaan rakkauden tarpeen kuiluun. Lapsi tarvitsee hengissä säilyäkseen tunteen siitä että on rakastettu eli on jollekin niin tärkeä ja rakas, että hänestä pidetään huolta, hänet pidetään hengissä tässä maailmassa, joka heijastui aikuisten silmistä hyvin pelottavana ja pahana paikkana. Olivathan nuo aikuiset peloissaan. Tottakai olivat. Eivät siksi uskaltaneet, voineet, osanneet katsoa sisäänsä. Katsoa omaa tuskaansa silmiin. Kantaa sitä ja ottaa siitä vastuuta. He olivat sen mallin kenties saaneet samoin perintönä itselleen.

Mitä minulla sitten on tällä hetkellä? Omistan laajenevan tietoisuuden.  Halun kasvaa ihmisenä. Avaudun joka päivä enemmän sille universaalillle rakkaudelle, jolle jokainen riittää sellaisena kuin on. Omaan myös uskalluksen kohdata itseni, sisimpäni. En aina, mutta enenevässä määrin sitäkin. Olen löytänyt itsestäni valtavaa kiitollisuutta elämään ja uskoa tulevaan. Olen saanut kohdata omaa häpeää turvallisten silmien alla, turvallisessa sylissä. Rakkauden silmien alla ja rakkauden sylissä. Jotkut kuvaavat tuota rakkautta Jumalaksi, minulle se on rakkaus. Tuo rakkaus on hentoinen ymmärrys siitä, että kaikki vaikeudet on meille rakkaudella valittu, meitä viemään eteenpäin. Ymmärrys siitä, ettei kaikki ei ole minun käsissä. Mun ei tarvi yltää kaikkeen. Ei oikeastaan tehdä mitään. Enemmänkin tarkoitus on vaan päästää irti siitä mikä ei palvele, siitä mikä ei ole minua, siitä mitä en enää tarvitse. Nimittäin kaikkea sitä mitä minussa tänään on, olen joskus tarvinnut. Pelot, piilottelu, pakeneminen. Häpeä, suorittaminen, yksinäisyys.  Kaikki se on pitänyt minut joskus hengissä. Kaikki se on tuonut minua tähän hetkeen, jossa nyt seison.

Kuinka eriltä tuntuukaan tämä maailma, jossa kaikki on paikallaan, vaikkei aina mieluista, verrattuna siihen maailmaan, jossa elin ja johon lipsun edelleen: syyttelyn, uhriuden ja marttyyriuden maailma. Tämä muutos mielessä on tarvittu, jotta pystyn tätä kaikkea edes ajattelemaan, saati siitä kirjottamaan. Julkisesti. Sillä omasta toteutumattomasta unelmasta puhuminen tuo mukanaan valtavan tuskan. Tuskan siitä häpeästä, jota kannan sisällä: en ole saavuttanut omaa unelmaani, koska en ole tarpeeksi hyvä, en ole tehnyt tarpeeksi, en ole osannut tehdä oikeita valintoja. Se, ettei minulla ole jotain mitä syvästi kaipaan, on ollut omaa syytä.

Tavallaan näin onkin, me luodaan todeksi elämässä se mitä sisällä tunnetaan ja ajatuksina itelle toistetaan, mutta lohdun tuo sen ymmärtäminen, että myös elämä on tehnyt osansa, se on kuljettanut minut kaikkien vaikeuksien kautta tähän hetkeen, jotta katson itseä sisälle, syvälle sydämeen asti, ja jotta voisin nähdä, ettei mikään ollut mun huonouden syytä. En ole ollut syyllinen kaikkeen pahaan. Syyllinen kyllä oman itseni hylkäämiseen, tuomitsemiseen, piiskaamiseen. Se on ollut ainut keino, jonka olen osannut. Sen elämällä, suuren tuskan vastaanottamalla, olen saanut havahtua myös suuren rakkauden olemassaoloon.

Mitä syvempi tuskan aallonpohja, sitä korkeampi rakkauden aallonharja. 

Voisinkohan vihdoin tästä kaikesta rakentaa itselleni sen elämän, joka on joka päivä mielessä: ideioina, innostuksena, intohimon liekkinä? En tiedä miten ja milloin se tapahtuu. Olen alkanu luottaa, että oikeat asiat kyllä tapahtuu. Paljon on uskalluksesta kiinni. Antaudunko? Osaanko, pystynkö, jaksanko? Entä jos epäonnistun? Entä jos kokeilen ja tajuan, että se mitä eniten olen halunnut, ei olekaan minulle oikea tie? Mitä sitten tapahtuu? Mistä kaikki tämä pelko? En koe, että olen pohjimmiltani pelokas ihminen. Tuskin kukaan on. Mun sydän on rohkea ja peloton, uskalluksen ja oikeudenmukaisuuden puolusta, ilon, innostuksen ja intohimon koti. Miksi elän jotain muuta?

Tänään sain ajatuksen: olenko koko elämäni pienentänyt itseä, odottanut ja toteuttanut epäonnistumisia, unohdellut tärkeitä asioita ja kantanut siitä häpeää, aloittanut ja pian lopettanut todetakseni ettei minusta ollut siihen, jottei minun tarvisi ottaa vastuuta oman valosta ja voimasta. Olenko tehnyt kaiken tuon sopiakseni muottiin, jonka ympäristö antoi? Olemalla suurempi kuin muottinsa ottaa riskin tulla näkyväksi, arvostelluksi, jopa hylätyksi. Kaikille se ei käy. Niille se ei käy, jotka eivät suostu ottamaan riskiä ja kantaa vastuuta omasta valosta ja voimasta.

Pelkäsin tuskan syvyyttä. Sitä tuntuu pelkäävän moni muukin. Tuntematon pelottaa ja jos kaikki muutkin ympärillä pelkää, pelko lisää pelkoa. Mutta pelkäsinkö samalla rakkauden huippuja, ääretöntä voimaa? Tuntematon sekin. Peloista puhuttiin, vähintään rivien välissä. Voimasta ei  edes puhuttu. Vai oliko sekin rivien välissä: kateutena, arvosteluna, tuomitsemisena? Siitä tehtiin pelkoakin pahempi vain koska sitä uskallettu nähdä itsessä.

Entäpä jos otan omaksi ja kannan vastuun kaikesta kivusta, häpeästä ja huonommuudesta joka minun syvimmässä tuskan onkalossa asuu. Otan vastuun omasta osallisuudestani. En kanna sitä muiden puolesta. Entä jos onkin tosiaan niin, että samalla avaimella, jolla avaan tuon tuskan arkun, avaan myös rakkauden ja runsauden oven?

“Ihmisen kipeimmässä kohdassa sijaitsee myös hänen armolahjansa.”
Juhani Rekola

Mietitäänpä sitä! Pus!

​-Jonna

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Ihana villasukkanainen! Minä olen päättänyt olla karvanainen. Kaikilla elämisen mausteilla. 🙂 ihanuutta sirkuttaa suloista eloa ja nauttia hienpintaannostavasta lempeän lipuvasta matkasta eri tasojen tiirailua välillä silmällä pitäen.

    • Voi miten ihanalta kuulostaa tuo elämäsi kaikkine mausteineen 🙂 karvanainen on selvästi hyvä päätös pitää 😉 ihanuutta matkallesi <3

  • Kiitos tästä kirjoituksesta. Kosketti. Niin paljon samoja teemoja nyt käynyt läpi.

    • Kiitos Jenni! Oon huomannu, että häpeä on niin valtava asia, että se tuntuu koskettavan jokaista jollakin tapaa. Ihana, että oot tullu tietoseksi asiasta. Kaikkea ihanaa sun matkaan <3

  • Moi Piia! Häpeän verhon takaa kun kurkistaa niin saakin huomata, etten ollut ainut, ettet sinäkään ollut ainut. Ihana huomata. Lopulta ollaan kaikki enemmän samanlaisia entä erilaisia. Ihanuutta polullesi <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.