Minä vs. Minä

Niin monet kerrat, olen käynyt sen keskustelun itseni kanssa. Mitä haluan? Mikä on oikea suunta? Ja miksi en löydä sitä? Mitä en huomaa? Mitä en kuule?

Ja kumminkin koko ajan tiedän, että kuulen, kun pysähdyn ja hiljenen. Olenhan matkannut jo pitkän matkan eteenpäin. Silti ajoittain tulee vastaan seinä. Nyt en enää säikähdä seinää, vaan osaan jo vähän hiljentää. Silti pysähtyminen on vaikeaa ja arki kiireineen tempaa mukanaan, vaikka koko vartalo, koittaa minut pysäyttää.
Käännyn itseäni kohti ja alkaa omanlainen kamppailu. Keskustelu. Enää syytökset ja sanat eivät ole kohdistettu ulkopuolelle, vain minä käyn keskustelua itseni kanssa.

“Mikä sä oot mulle sanomaan, mitä mä saan tehdä ja mitä en.
Voithan sä neuvoa, opettaa ja opastaa.
Kyllä mä ainakin kuuntelen.
Älä kumminkaan itseesi ota, jos neuvojasi mä noudata en.
Mä teen itse kuitenkin, sen lopullisen päätöksen.”

Ja sitten seuraa pelko:

“Toiminko oikein, kuulinko varmasti ohjeet?
Osaanko valita seuraavassa risteyksessä oikean tien? 
Hylkääkö muut, kääntyykö nauruun muiden suut?”

Hengitän, kerran, toisen ja kolmannen.

Luovutan.

Päästän irti ja samalla päästän murheet vapauteen. Tämä toistuu useamman päivän ajan, useita kertoja päivässä. Kunnes päivien kerrat vähenevät ja eräänä päivänä huomaan, että kokonainen päivä on jäänyt välistä. Tilalle on tullut lämmin, turvallinen ja voimakas olo.

Usko ja rakkaus.

Tieto, minä selviän aina ja unelmat tulevat lähemmäksi päivä kerrallaan, vaikka välillä tuntuu, kuin jokainen sekuntikin kestäisi viikon.

Olen matkalla kohti itseäni ja tämä matka on arvokas, sen jokaiselta hetkeltä. Vihdoin minulle aukeaa myös usko siihen, että voin toteuttaa samalla unelmaani. Olen taas lähempänä unelmaa, sillä vihdoin myönnän itselleni ja muillekin. Minä en halua olla enää pysähdyksissä elämässäni, se ei ole enää minua varten. Liike alkaa tapahtua hiljalleen, huomaamatta. On aika jälleen taas herätä uuteen aamuun. Ja kun aika on kypsä ja kun olen oppinut tältä paikalta tarpeeksi, siirryn koko ajan lähemmäs unelmaani.

Mikäkö on minun suurin toiveeni? Haluni? Unelmani?:
Haluan kirjoittaa, kirjoittaa kynällä, kirjoittaa koneella, kirjoittaa.
Näppäimistön nappuloiden painelu, siitä kuuluva ääni, kosketus, kirjoittamisen into, halu, palo.
Kynällä kirjoittaminen, kynä kädessä, erilaisia kaarteita, muotoja, mustekynän tuoksu, lyijykynän tuoksu.
Millaista olisikaan kirjoittaa oikealla sulkakynällä.
Paperin tuoksu, kokonaisuus.
Valmis teksti, musteen haju, lyijykynästä sotkuiset kädet.
Prosessi ja sitten sanat valmiina edessäni.
Ja kuinka niin monella tavalla ne sanat voikaan lukea, ääntä muuttaen, mielialaa vaihdellen.
Ja taito, miten saat lukijan tuntemaan tunteesi, sanasi, tarkoituksesi.

Silti en halua kiirehtiä, en lyödä ovea suoraan tähän hetkeen täysin kiinni. On aika edetä hitaasti, kohti kypsempää kohtaa muutokselle. On aika luottaa, että elämä kantaa ja oikea aika saapuu kun vain luotan.

K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Heinäkuu!

Kun kymmenen kuukautta, sitten sain nilkkaani rasitusmurtuman. En halunnut kuulla kehoni viestiä,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.