Miltä tammikuu tuntuu?

Kävelen pimeässä.

Kello tikittää vasta iltapäivän tunteja, mutta tumma sametti on laskeutunut jo hyvä aika sitten. Jalkojeni alla narskuu pakkaslumi hädissään. Itkee. Se suree jäisiä pakkasensakaroitaan, jotka murtuvat kehonpainoni alla, katkeilevat pelkästä läsnäolostani. Tunnen olevani tunkeilija sinisävyisessä maisemassa, joka olisi kuin postikortti ilman hytisevää hahmoani.

Kauhu valtaa minut, vaikka tiedän, että jalanjälkeni ovat pian näkymättömiä, että uusi lumi täyttäisi ne aamuun mennessä. Uusien, toinen toistaan täydellisempien hiutaleiden sakarat rakentaisivat verkkonsa yhä eheämmiksi kipuilematta ja kyseenalaistamatta koskaan miksi.

Minun sakarani sen sijaan säilyisivät särkyneinä: olen kuulumaton, vieras, matkalla ei minnekään.

Pohjoisen napapiirin talvinen hämäryys on hivuttautunut minuun niin, että peilistä katseeseen vastaa itse kaamos. Aurinko jättää nousematta, seuraava päivä on eilistä kylmempi. Vaivun elottomaan horrokseen ja peittelen raajani paksulla lumipeitolla. Peiton alla ei syki lämmin sydän, vaan ytimiin yltävä routa.

Älä katso tai koske, tämä voi tarttua. Sinä olet kesän lapsi, etkä tiedä, mitä on tammikuu. Enkä ikinä auttaisi sinua opettelemaan.

Illan viimeisenä hetkenä puhallan ilmaan toiveen, kuurapilven; olisinpa minäkin uusi lumi. Sellainen kirkkaanvalkoinen, joka sataessaan taikoo keskiyöhön aamun. Pitsisin kuvioin koristeltu, toisesta ulottuvuudesta. Leijailisin hiljaa maanpintaa kohti, ajan ja tasojen halki, omalla painollani. Ja vaikka tuuli tarttuisi kristalliseen kehooni, tietäisin, että olen matkalla.

Päivä päivältä valo lisääntyy.
Talletan varoen pienimmänkin säteen osaksi minua.

 

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Ajatuksen anatomia eli miten ojentaa mielen mutkia

Mielesi on kullanarvoisin työkalusi. Opettele hallitsemaan sitä sen sijaan, että antaisit sen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.