Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodesta. Itse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna. 

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita. Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa. Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 


Muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia:

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Vauvavuoden jättämät traumat

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi / Tinna Pehkonen

Blogin uusi osoite!

Hei, kirjoitan tännekin uutiset – siirryin omalle sivustolle eli blogin osoite muuttuu!...
Lue lisää

4 Kommenttia

  • Meillä vauvan itkuun luultavasti suurin syy oli maitoallergia. Lapsiraukalla oli aina maha kipeä, kun sai vääränlaisia proteiineja äidinmaidon kautta. Ja “väkisin” syötettiin sille jotain maitopohjaisia vellejäkin, kun ei tiedetty 🙁 mulla on vieläkin kauhean huono omatunto siitä, mutta miten sen olis voinu välttää, minkä olemassaolosta ei tiedä?

    • Voi ei, kuulostaa tosi tutulta. Meillä vielä tutkitaan (ja hutkitaan) et missä on vika kun ei nukuta vieläkään ja sillon vauva-aikoin a vaan heräili ja huusi. Meidät laitettiin sairaalaunikouluun eikä tutkittu oikeesti kunnolla mitään et olisko ollu fyysistä vaivaa. 🙁 Ja tiedän ton huonon omantunnon joka soimaa, mutta eihän sitä oikeesti voi tietää, varsinkin kun terveydenhuollossa ne vähättelee. Sekä äidin uupumusta että vauvan itkua…

  • Kiitos tästä kirjoituksesta. Se oli tosi väkevä, rehellinen. Aito.

    Minusta vauvavuosi (-vuodet) on niin herkkiä, että niistä pitäisi puhua paljon enemmän. Siitä väsymyksestä, ahdistuksesta ja kaikesta negatiivisesta. Ihan samalla tavalla pitäisi saada hehkuttaa niitä ihania iloisia asioita. Kun vauvojen ja äitien temperamentit ovat erilaisia, voi vauvavuosi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Tärkeintä olisi, että jokainen äiti saisi tarvitsemaansa tukea, niin tarvitessaan.

    Minä olen helpon lapsen äiti. Lapsi nukkui yöt läpeensä, omassa sängyssä. Oli tyytyväinen, eikä itkenyt. Enkä itkenyt minäkään. Sitä tosin edelsi vauvavuosi esikoiseni kanssa. Esikoisen alkutaival oli vaikea, hän itki ja minä itkin. Suomalaiseen tapaan en pyytänyt apua keneltäkään. Oli pärjättävä melkoisen, mutta ei kokonaan, yksin. Kun sitten kamelin selkä katkesi vauvan ollessa 9kk. Lysähdin neuvolan penkkiin, kyyneleet silmissä sanoin, etten ole nukkunut yhdeksään kuukauteen, voisinko saada jotain helppiä, neuvolassa vasta aloittanut uusi terveydenhoitaja räpsytteli tuuheita tekoripsiään, hymyili ja sanoi, että “kyllä sinä sitten joskus saat nukkua”. Päätin, että enää ikinä en pyydä apua. Missään asiassa, keneltäkään. Kuopus syntyi kun esikoinen oli 3v. Välillä kuopus tuntui antavan minulle voimaa äitinä, kun esikoisen kanssa kaikki oli niin vaikeaa, niin kuopus loi uskoa, että kyllä nää tästä hoituu. Ja hoituikin. Jälkeenpäin olen vaan miettinyt, miten niillä muilla överiuupuneilla vanhemmilla mahtaa mennä, jotka hakivat samalla tavalla viimeisillä voimillaan neuvolasta apua, sitä saamatta? Huoh.

    “Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi.” Minä ajattelen niin, että ajat voivat olla vaikeita tai kurjia ja niihin liittyvillä tunteilla pitää olla lupa olla. Kuitenkaan vauva tai sinä ette olleet missään kohdassa paksaa, joten siitä tietää olevansa kaikesta huolimatta hyvällä puolella 🙂 Kyllä minäkin olisin esikoiselle suonut ihanan hattaraisen vauvavuoden, mutta se meni kyllä ihan päin prinkkalaa. Muistan vielä univelkaisena miettineeni esikoisen 1v synttäreiden alla, että ne joilla on enemmän kuin 1 lapsi taitavat olla umpihulluja. Nyt jo vähän naurattaa, kun niin tosissani olin aatosteni kanssa 😀

    Sä olet ihan paras äiti sun ihanalle naperolle. Muista se aina!

    • Kiitos ihanasta kommentista <3
      Mä oon ihan samaa mieltä että näistä pitää puhua enemmän! Ja hoitohenkilökunnan pitäis osata ottaa väsyneet vanhemmat vastaan. muuten siinä käy just noin, että ei avauduta enää koskaan ja sit mennäänkin alas ja lujaa. Kun taas jos olis otettu ekasta kerrasta koppi, ja uskottu ja kuunneltu. Ja _autettu_. Mäkin varmaan voisin paremmin, jos tää tilanne olis aikasemmin otettu tosissaan ja alettu tekemään jotain konkreettisia tekoja kun valitin että ei koskaan nukuta. Se kaduttaa eniten siinä vauvavuodessa, tai ekassa parissa vuodessa että mua ei kuunneltu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.