Matkalla äitiyteen

 

Epävarmuus äitiydessä tekstistäni syntyi jatkoa…..
Tuon synnytysosastolla tekemäni harjoittelun myötä jossa koin shokkitilanteen vauvan kuollessa kasvojeni edessä.Olin niin poissa tolaltani, loppu raskaus meni kuin sumussa. Kohtaan ja aukaisen nyt tunteitani tuon kokemuksen jälkeen.En uskaltanut nauttia raskaudesta. Kun pelko vauvan menetyksestä oli niin suuri. En uskaltanut ostaa mitään valmiiksi tai iloita mistään, koska jos minulle käy samoin, kuinka pelottavaa olikin kohdata, se että sinun sisälläsi olisi unelmasi ja joka voitaisiin viedä sinulta pois. Olematta kenenkään vika tai syyttämättä ketään, näin vaan voisi tapahtua ja en ollut valmis siihen surun määrään uudelleen omalle kohdalleni, koska se oli niin kauhea kokea vierestä muiden kohdalle. En ollut valmis siihen että nauttisin elämästä ja se voitaisiin vetää jalkojeni alta kuin matto. Pelotti ihan kauheasti loppuraskaus.

 

En pystynyt ostamaan vaunuja tai muutakaan vauva tavaraa ennen vauvan syntymää, en vaan pystynyt. En hypistellyt tai ihaillut vauva asioita. Kuinka ihanin unelmani voikaan sattua näin paljon, kuinka se voikaan olla kaikkein suurin pelkoni elämässä. Kuinka kaikki onkin epävarmaa ja äitiyteni epävarmuus samalla kasvoi ja kasvoi.Olisiko musta sittenkään äidiksi, en usko että kestäisin niin suurta surua jonka voisin joutua kokemaan. Vauva oli sisälläni ihanien potkujen ja liikkeiden kanssa, se oli väistämätöntä. Se olisi tulossa eteeni joka tapauksessa, ihan liian myöhäistä perua. Se joko olisi elämäni mahtavin juttu tai kamalin. Fifty siksti olin jo matkalla tuohon.

Koitin vain painaa kaikki tunteeni syrjään, nautin vauvasta sen minkä pystyin ja kuinka uskalsin, kun se potki sisälläni ja antoi minulle jokaisella liikkeellään osoituksen, että voisin olla iloinen taas hetken kun tiesin hänen liikkuvan. Odotin jokaista potkua kuin kuuta nousevaa ja välit jolloin ei potkinut olisin niin halunnut pökkiä mahaa että olethan hengissä, potkaise äidille pikkuisen, ihan pikkuisen edes! Tottakai annoin vauvan huilata, munhan tunteet pakkasin ja pakkasin itseeni, toisella oli oikeus sisälläni hyvään oloon, turvaan, lämpöön ja rakkauteen.

Jokainen potku sai minut hengittämään syvään ja jokainen tauko sai minut pidättämään hengitystä. Laskettu aika läheni, koulu oli loppunut ja autokoulu läpäisty. Sai keskittyä nyt vain tulevaan äitiyteen, nyt on aika tunnustaa itselleni, että elin aikamoisessa shokissa edelleen, kuinka voisin ja selviäisin tästä kaikesta. Söin aika paljon koulun loputtua tähän pahaan oloon, joulu ja muutkin päivät siinä sopivasti välissä. Neuvolasta laitettiin tämän tulleen painon takia minut sokerirasitukseen. Siellä kaikki hyvin. Vauva mahassani voi hyvin ja kasvoi mukavasti.

Lasketun ajan lähestyessä Aloin olla jo valmis syntymään, mutta samalla pelkäsin sitä niin paljon. Kuinka kestäisin sen jos menetän tämän pikkuisen, kuinka sattuukaan nostaa ylös koettavaksi nämä tunteet jotka olen painanut pois mielestäni, antamatta itselle lupaa satuttaa itseäni näiden tuntemisella. Sattuu niin tuo kaikki pelko ja kipu kuinka suuret ne olivatkaan.

Kolmea päivää ennen laskettua aikaa olin ultrassa jossa arvioitiin vauvan kokoa ja samalla kysyimme sukupuolta, Itselläni oli koko odotus ajan ollut tunne, että poika sieltä olisi tulossa. Kätilö sanoikin siinä tutkiessaan, että kyllä tämä on tyttö, palleja ei näy, shokki iski siinäkin, hä olin ihan varma että se olisi poika. Kätilö siinä ihmettelemaan reaktiotani että onko sillä nyt noin väliä, siihen totesin että no ei ole mutta tämä yllätti. Tärkeintä että kaikki menee hyvin ja toinen on hengissä! Siinä vaiheessa olin iloinen että en ollut uskaltanut ostaa mitään tavaroita vauvalle koska kaikki olisivat olleet pojalle sopivia juttuja.

Päätettiin laskettuna päivänä käynnistellä synnytystä, koska vauvan koko oli niin suuri. Mielessäni tuntui että en halua synnyttää, en halua käynnistystä. Mutta samaan aikaa halusin kaiken olevan äkkiä ohi, että saisin pikkuisen syliini ja saisin nähdä pikkuisen kasvot ja saisin olla hänelle äiti.

 

Käynistystä siihen aikaan 16v sitten tehtiin tapleteilla, napsin aamuisin joitain pillereita jotka auttavat käynnistämään supistukset. Supistuksia tuli ja meni, ei voimakkaita. Mutta kolmantena aamuna oli kohdunsuu sen verran lähtenyt kuitenkin aukeamaan että laitettiin tipat yms. ja puhkaistiin kalvot. Voi herran jestas siitä se ”helvetti” sitten alkoikin.Minut siis siirrettiin synytys saliin, käteen tippa ja kalvot puhki. Ei mennyt kauaa kun olin niin äärettömän äärettömän kipeä. Jotain niin kamalaa en ollut edes kuvitellutkaan. Samalla kun olin niin kipeä sain juosta jatkuvasti vessassa kun vauvan pää painoi niin että se sai jatkuvan pissahädän tuntumaan. Neljän sentin aukeamisen jälkeen alkoi ponnistus supistukset, ihan kauheaa, tälläisiä kipuja on ihan mahdotonta edes kuvailla.Kemiallinen käynnistys on jotain ihan kauheaa kun keho ei millään kerkeä siihen mukaan tuottamaan omia kipulääke aineita, (toinen synnytys kun on täysin luomu, niin iedän niiden eron nyt) ja se on ihan shokissa kaikesta räjähtävyydestä. Hetki hetkeltä vaan tekisi mieli huutaa ihan kurkkusuorana, kivusta. Ulvoa ja samalla ei saanut työntää, vaikka kehoni sanoi että olisi työnnettävä. Minua pelotti, ihan hirmuisesti. Minä olin ihan kauhuissani ja samalla pelkäsin kaiken menevän pieleen. Mieheni vierelläni oli ihan yhtä kauhuissaan, katsellessani minun olojani.

 

Pyysin epiduraalipuudutuksen.

 

Olin neljätuntia ollut niin järkyttävän kipeä että aivan jotain hirveää, kuoleman väsynyt ja ja. Sain sen epiduraalin, se vei ihan pikkaisen kipuja, olin edelleen kipeänä ponnistussupistuksista, joita vastaan pidättelin, kun sentit eivät vielä olleet niin, että olisi saanut ponnistaa.Yhdessä välissä kun tehtiin kohdunkaulan tutkimusta, vauvan sydänäänet romahtivat 40/minuutissa.TÄSSÄKÖ SE NYT TULISI, KAIKKISTA KAUHEIN TILANNE KUN KUULET NIIDEN SYDÄNÄÄNTEN VAAN ROMAHTAVAN.

Kuulet sumun takaa, shokista kuinka sinulle annetaan ohjeita ja teet juuri niinkuin käsketään, toimit kuin robotti, nouset selältäsi konttaus asentoon, hengität itse niin syvään kuin mahdollista ja saat happinaamarin suullesi että happi kauttani menee vauvvallesi rikastettuna. Menee ehkä 20 sekunttia siihen että sydän äänet lähtevät nousuun. Teen ihan kaikkeni, hengitän niin syvään kuin pystyn happea keuhkoihini, olin paniikissa ja samalla kehoni supistelee. Sisälläni on tunne etten pysty enää tähän, meinaanko tappaa vauvani sisääni, mutta samalla synnytys pelottaa niin paljon. Sydän äänet kiihtyvät, kuulen kuinka ne jyskyttävät jälleen vauvallani, vinhaa vauhtia. Voinko enää rentoutua ja uskallanko uskoa hyvään, on pakko luottaa!No lopulta saan ponnistaa, silloin Lääkäri pommaa saliin ja tekee tutkimuksen, ihmeissään siinä aukeamis nopeudestani sitten kuitenkin saman päivän puolella saa minut ärähtämään lääkärille, että nyt ne sormet pois minun sisältäni ja mä huilaan nyt ja jatkan sitten tätä! Lääkäri taisi säpsähtää (miespuoleinen),että kylläpäs minusta lähtikin väsymyksen keskellä ärhäkkä käsky, jota itsekkin hieman ihmettelin. Mutta sitten jatkettiin. Työntäminen oli helppoa, siinä jopa toppuuteltiin. Oli helppoa kun kivun tilalle sai tehdä jotain, oli ihanaa saada työntää. Pelko synnytyksestä oli haihtunut koska se auttoi niin paljon kipuihin se että sai työntää.

Vauvalla oli napanuora kahteen kertaan kaulan ympärillä, siihen hieman hidastettiin että se saatiin pois kaulalta, ja sitten jatkui. Vauva syntyi, jälleen shokki päälle.

Vauva ei itkenyt ja kätilöillä oli hoppu, katkaisivat napanuoran vauhdilla, imivät nenän ja kurkun… kerkesin kysyä kätilöiltä jo että onko kaikki hyvin. Kätilöiden vastaamattomuus tilanteessa sai minut ihan paniikkiin,

MITÄ MITÄ onko jokin hullusti.
Miksi se vauva ei itke!
Sitten lopulta vauvan parkaisu kuului.
Taisin käydä mielettömän shokin, hädän ja kaikki läpi noiden sekuttien aikana.

Sitten kätilöt nostivat vauvan ylös ja pyysivät minua katsomaan kumpi oli syntynyt.

KATSOIN JA JÄLLEEN SHOKKI, SE OLI POIKA!
Juuri niinkuin olin itse tuntenutkin koko raskaus ajan.

 

 

Raskaus ajan kaikki pelot olivat poissa, minulla oli ihana pikkuinen poika sylissäni joka reippaasti oli heti tissilläni juomassa maitoa. Olin ihan loppu ja kuollut kaikesta millaisessa shokkien sumassa olinkaan ollut ja sain kuin sainkin itselleni peloista ja tuosta synnytys matkasta, itselleni elävän pikkuisen pojan. Pojan jota olin niin toivonut, niin rakastanut koko ajan sydämeni pohjasta.
Tästä se yhteinen matkamme pikkuisen pojan vanhempina alkaisi, minulla äitinä olo. Hartain unemani oli toteutunut, rakas ihana pikkuinen, elmän valo ja loiste. Kultakimpaleeni!Samalla alkoi minun tieni väsymyksen syöveriin. Kaikki käsittelemättömät tunteet raskauden aikaisten shokkien myötä, veivät minut syvälle syvälle Piilotettuun “synnytysmasennykseen”. 

Pohdintaa:
Kun raskaus aikana koin jotain niin kauheaa, että toiselta perheelta kuoli naamani edessä vauva, kuinka se vaikutti odotusaikaani, kuinka tunsin syyllisyyttä omasta vauvastani ja syyllisyyttä siitä riemusta joka olisi itselläni edessä. Sainsinko iloita ja olla onnellinen, uskaltaisinko.Saisinko olla onnellinen omasta onnestani vaikka joillain olisi tilanne toisin.
En missään nimessä halua loukata tai satuttaa ketään olemalla heidän edessään onnellinen, että he tuntisivat pahaa mieltä. Hmm.. Millainen äiti minä sitten saisin olla, saisinko olla iloinen, jos se loukkaa muita. Ja kun en tiedä kuka vastaantulija on menettänyt oman vauvansa.Uskaltaisinko kailottaa koko maailmalle onnellisuuttani, ihanuuttani ja riemuani siitä,
että minulla oli minun mielestäni ihanin vauva maan päällä, niinhän jokainen ajattelee omastaan. Se äidin ja lapsen välinen rakkaus se on niin huikea kokemus että vastaavaa ei voi verrata mihinkään.

Saan olla onnellinen ja iloinen, saan kailottaa! Synnytykseni poikani kohdalla ei ollut helppo ja lopuksi kaikki meni hyvin, pääsimme vain säikähdyksella. Mutta opin myös että on ensisijaisen tärkeää saada purkaa, antaa itselleen lupa tuntea kaikki tunteet sisältämme kun edessämme on hyvä tai huono skokkitilanne. Hyvienkin skokkien tuomat tunteet voivat sinua estää nauttimasta ja saamasta luoksesi ”hyvää”.

Rakkautta kaikille vauvansa menettäneille, olette rakkaudessa aina minun sydämessäni!!! Vauvannekin toivoisi teidän pääsevän jossain vauheessa elämässänne eteenpäin ja saavan hänelle ihania sisaruksia joita hän voi seurata pilven reunalta. Kipu on suuri ja muistot jäävät, mutta elämässä on tärkeää tuki ja tukiverkosto joiden kanssa asiaa käydä läpi ja kohdata tuokin valtava kipu sisältä, minkä lapsen menetys tuo tullessaan! Halauksia ja voimaa matkallenne!

 

Lisää kirjoittajalta Sisimmän VOIMA

Olo kuin keijulla!

Tämä alkoi kun kaksi kuukautta sitten päätin laittaa omat toiveeni ykköseksi ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.