Mama pistää kädet ristiin

Tulimme eilen illalla Kuopiosta Helsinkiin auton kyydissä ja yhtä-äkkiä räntäsade alkoi tykittää tuulilaseja. Oli pimeää ja ajokeli olisi ollut naurettavan huono, ellei olisi pelottanut. Ei naurattanut, ei yhtään. Yleensä tässä tilanteessa olisin uinahtanut sellaiseen kyllä kuski homman hoitaa – tuutulauluun jopa vähän fiilistellen, mutta tällä kertaa jokin sisälläni painoi stop – nappulaa. Musiikki pysähtyi ja mietin sydän täristen, että entä jos ”jotain” tapahtuu.

Minulle maailman rakkain baby nukkui turvaistuimessa vierelläni, näyttäen kauniilta ja todella ihastuttavalta pieneltä olennolta. Pistin vaistomaisesti kädet ristiin ja lupasin dramaattisesti arvostaa jokaista hetkeä koko sydämeni kyllyydestä hänen kanssaan, jos hirvet vain lupaisivat kirmailla siellä metsässä, tielle eteemme loikkimiseen sijaan.

Mietin, että jäisikö Kuopion sukulaisteni mieliä painamaan jokin asia, jos tämä olisikin tässä. He eivät koskaan saisi tietää upeista keskusteluista, joita olimme käyneet kuskin kanssa ajomatkalla. Ne liittyivät meihin itseemme äiteinä ja iseinä, sekä myös omiin vanhempiimme. Niissä keskusteltiin rakkaudesta ja oppimisesta. Ihan hienot loppusanat, ajattelin. Dramaattisuus ei tosiaan ole piirre, joka minulta puuttuu.


Aikaisemmin samana päivänä olin kantanut hieman huolta siitä, että mitä ihmettä tekisin kevään suhteen. Olin kokonaan unohtanut mamailupäissäni, että äitiyslomani loppuu tammikuun neljäs päivä. Kodinhoidontuki ei yksin riittäisi opintolainojen maksamiseen, yksiömme alkoi tuntua pieneltä, eikä pojallani ollut päivähoitopaikkaa, jos menisin töihin. Työpaikkaan, joita minulla ei edes ollut tiedossa.

Olin jopa pohdiskellut Kuopioon muuttoa, koska vuokrat olisivat halvempia ja sukulaiset lähellä. Ajatus sai vatsani poksahtelemaan ja kääntymään ylösalaisin. Aikaisemmat ulkomaille muuttoni olisivat kuin legoilla leikkimistä, tuollaiseen ratkaisuun verrattuna. Ainoa varma asia oli, että suuria päätöksiä oli tehtävä melko pian.

Räntäinen tykitys jatkui, eikä auton ikkunoista näkynyt paljoakaan. Tie oli liukas ja ulkona oli pimeää. Minua jännitti ja mielessäni pyysin hätäisesti suojelua sieltä jostain. Täytyi lisätä panoksia lupauksiin, jotta niillä olisi riittävästi uskottavuutta. Tapahtuipa mitä tapahtui, niin keskittyisin elämässä olennaiseen. Läsnä olemiseen, pieniin tai vaikkapa jättimäisiinkin arvokkaisiin asioihin. Ihan sama, olinpa sitten Kuopiossa, Siperiassa tai vaikka kuussa.


Muistaisin joka päivä olla kiitollinen siitä, että minulla on maailmani söpöin ja ihanin pieni poika. Pieni hassu opettaja, joka on antanut minulle suuren tilaisuuden saada rakastaa näin isosti. Opettelisin olemaan myös tietoinen siitä, että millaisiin asioihin käytän energiaani. Haaskaisinko aikaa sen pohtimiseen, kuinka jotkut ihmiset ovat minua ehkä syvästikin loukanneet, vai harjoittelisinko todella antamaan anteeksi ja jatkamaan elämääni. Lupasin toteuttaa viimeisen vaihtoehdon ja sitoutua lupaukseeni.

Jatkossakin yrittäisin tietenkin toteuttaa unelmani, mutta muistaen tämän kaiken. Käyttäisin sisäisen piiskan sijaan, pehmeää siveltelevää höyhentä. Sellaista, joka iskujen sijaan rentouttaa hellästi ja saa vetämään rauhassa henkeä, sekä auttaa ajattelemaan selkeästi. Ottaisin siis sisäisen piiskaan sijaan käyttöön sisäisen höyhenen, ihan varmasti. Se voisi olla, vaikka keltainen.


Jossain vaiheessa ajatusrallin aikana huomasin, että räntäsade oli lakannut ja olimme ohittaneet Helsinki-kyltin. Irrationaalinen ja hyvin syvältä mieleni pintaan sukeltanut pelko oli ohjannut minut pienelle, mutta tuhat vuotta tuntuvalle entä jos – matkalle. Olo oli taas rauhallinen tai ainakin jotain sinne päin. Olisi tehnyt mieli käydä pussailemassa intohimoisesti Helsinki – kylttiä, koska olin niin onnellinen.

Olimme selvinneet vaarasta, jota ei ehkä oikeasti edes ollutkaan. Tai ehkä oli, kuka tietää. Sillä ei ole väliä. Tunteet nousivat itsestäni ja saivat siihen upean tilaisuuden juuri epävarmuuden hetkellä. Olin tehnyt elämäni ensimmäiset uudenvuoden lupaukset ja hienojahan niistä tuli. Oli vuoden ensimmäinen päivä ja tämä taisi olla paras ajoitus pienelle pelolle, joka sai sydämeni hetkeksi kysymään upeita kysymyksiä. Mikä on kaikista tärkeintä…

Mikä sinusta on elämässä kaikista tärkeintä?

 

 

Kaunista uuttavuotta ja tietenkin phiiis änd löööv

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Baby tarvitsee syliä ja mama ruokaa

Aamu meni siinä, että rakas baby itki vatsaansa. Ruoka ei maistunut, eikä...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.