Maanantaiaamun luvattu maa

Sillä minä, olen tahtonut sinut.
Olen tahtonut maanantaiaamusta
luvatun maan.
Minä, olen tahtonut sinut.
Ja käy miten käy,
sitä suostu mä en katumaan.

Juha Tapion – Olen tahtonut sinut – kappaleen kertosäkeistö soi mielessäni herätessäni, tähän aamuun. Sinun paikkasi vierelläni on tyhjä ja kylmä. Lasten huoneesta kuuluu jo ääntä. On aikainen aamu. Kaipaan lämpöösi, kaipaan syleilyysi ja tiedän, minä tahdon sinut.

Mutta miksi se pelottaa niin paljon? Rakkaus, Sinä, Tulevaisuus? Siksikö, kun kaikki se mitä oli, Oli? Ja sai minut, sinut, meidät, pelkäämään?
Vasta eilen olit vierelleni, olin lämmössäsi. Miten hyvä olikaan olla, lähelläsi, katseessasi, tuntea kosketuksesi. Ja kuinka yksi tyhjältä tuntuva lausahdus, vei sinut viereltäni pois. Vanha ja erittäin epäkäytännöllinen käytöstapa, jolla tahtomattani työnnän toista viereltä pois. Toistuva kaava, jota en huomannut käyttäväni, ennen kuin melkein oli jo liian myöhäistä. Tahtomatta horjutaa luottamusta ja nostaa epäilykset ilmaan. Vaikka haluaisi toisen lähemmäksi, toisen syleilyyn.

Oppiakseni, minun on jälleen käännettävä katseeni hetkeksi menneeseen.

Vuosi on ollut tapahtumarikas, täynä tunteita, sanoja, tekoja, jotka ovat työntäneet meitä erilleen ja sitten taas vetänyt meitä takaisin yhteen, kuin magneetti.
Kukaan muu ei tiedä täydellistä matkaamme, kukaan muu ei kulkenut näitä polkuja. Näitä teitä, jotka opetti meille, mitä rakkaus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Mitä on, olla ja elää rakastettuna peläten ja sen vuoksi lähes menettää se, jota kohtaan tuntee tunteen, jollaista ei ennen ole tuntenut.

 

Kaikki tuntui niin lopulliselta, kun olimme sanoneet viimeiset sanat. “Meidän ei enää kannata olla yhdessä.” “En halua enää.” “En jaksa, tämä on liian vaikeaa.”
Kyyneleet virraten suljin oven takanani ja annoin sinun jäädä oven taakse. Päästin itseni vapauteen ja lähdin jatkamaan matkaani, kohti tulevaisuutta, kohti uusia ovia.

Uusia ovia alkoi tulemaan vastaan, kuin itsestään ja minä aukailin niitä, sitä mukaan, kun sain käteeni kahvan. Kävin pääsykokeissa koulutukseen, jonne olin pidempään haaveillut meneväni. Ja positiivinen yllätys oli, että pääsykoetehtävä tuntui helpolta. Helppo se lopulta olikin, minulle, sillä pääsin hyvin pistein sisään ja opiskelut alkoivat elokuussa.

Olin väsynyt arkeen ja kiireeseen, työhön jota tein ja joka vei minulta enemmän kuin antoi. Olin jatkuvassa väsymystilassa ja jalassani ollut murtuma ei päässyt parantumaan. Jouduin hakeutumaan yhä uudestaan tutkimuksiin murtuman vuoksi, kunnes lopulta lääkäri määräsi minut kuukaudeksi liikunta kieltoon ja töistä pois. Jäin sairauslomalle, tuntien, että sillä oli jokin suurempi tarkoitus. Ensimmäinen viikko meni väsymystä pois nukkuessa, toinen lasten kanssa ja kolmas miettien, Mitä seuraavaksi? Silloin soi puhelin ja ihana ystäväni tarjosi minulle töitä, joka sopi paremmin kuin hyvin elämääni ja samalla mahdollisti paljon enemmän aikaa minulle itseni kanssa ja ennen kaikkea lasten kanssa.

Vieläkin ajoittain on päiviä, kun väsyttää ja olen sellainen äiti lapsille, jollainen en haluaisi olla. Väsynyt, hieman pinna liian kireällä. Tulee sanottua asioita painokkaammin, kun haluaisi ja autettua vähän liian nopeasti, kun toinen vasta itse harjoittelee. Enkä silloin voi, kuin todeta olevani ihminen, joka aina kuitenkin yrittää vain parhaansa. Ja aina, oli väsymys kuinka suuri tahansa, muistaa kertoa lapsille, että he Jokainen ovat tärkeitä juuri sellaisena, kuin ovat. Kaikkine tunteineen, kaikkine tarpeineen. Ja Rakkaampia kuin koskaan mikään.

Joten elämä alkoi näyttämään oikein ihanalta, unelmat alkoivat muuttumaan todeksi ja minulla oli hyvä olla itseni kanssa. Näin peilistä naisen, jota arvostin, arvostan ja rakastan. Kunnioitan ja hyväksyn. Naisen, joka menee kohti onnellisuutta ja hyvää oloa, kohti valoa ja rakkautta. Hyväksyy, ettei aina voi olla hyvä päivä ja tietää, että joskus ne huonot päivän ovat muistuttamassa ihmisyydestä. Toisinaan varmistamasta, että kyseinen asia on loppuun käsitelty ja ajoittain ponnaamassa meitä ylemmäs, kohti rakkautta.

Kevät alkoi olla ohi ja kesä oli puhjennut. Lämpö ja valo olivat osa jokaista päivää, minä kaipasin sinua. Kaipasin, vaikken halunnut. Sillä, ethän sinä halunnut minua. Miksi haluaisin ihmisen, joka ei halunnut elämää kanssani? Joten hain viimeiset tavarat luotasi, vältin kosketuksesi, vältin katsettasi ja niin minä lähdin kulkemaan omaa tietäni, suora selkäisenä ja tietoisena itsestäni. Tietäen, en tarvitse sinua. En tarvitse sinua kertomaan minulle, mitä olen. En sinua rakastamaan minua, sillä tiedän, että ne ihmiset, jotka minua rakastavat ovat elämässäni. Ei minua pelota, etten päirjäsi, etten selviäisi. Enhän minä täällä yksin ole, en ole ollut enkä tule koskaan olemaan.

Joten jatkan matkaani kiitollisena siitä, mitä minulla on. Polkuni on mutkitteleva, ajoittain vastaan tulee ylämäkiä, välillä alamäkiä. Tämä on elämää ja minä olen täällä oppimassa sen kaiken, mitä elämällä on minulle tarjottavana. Ja minusta kun on kyse, tutkin vähän laajeminkin, kuin alunperin olin suunnitellut.
Mutta kun luulin sun jo menneen, kuinka väärässä silloin olinkaan..

Matkani jatkui, kunnes saavuin risteykseen, jossa sinä seisoit. Hymy huulillasi, ruusu kädessäsi, odottaen, MINUA! Silmät lempeästi katsoen, syli avoimena odottaen, sydän toivoa täynä, kuin sanoen: Onhan meillä vielä aikaa, vielä mahdollisuus?
Ja niin minä haluan uskoa, sinä olet siinä, kuuluen elämääni, kuuluen sydämeeni. Valmiina kohtaamaan maailman vierelläni, yhdessä oppien, yhdessä kulkien. Rakastaen! Aloittaen jokaisen viikon, jokaisen maanantaiaamun, kuin kuullen kutsun luvatusta maasta.

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Tämä Hetki, on Tässä!

Toistuvasti kuulen ihmisten puhuvan, eletään hetkessä. Annetaan elämän viedä. Kellutaan ja nautitaan...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.