Löydetty: suru

Lueskelin tässä eräänä päivänä bussimatkalla mielenkiintoista kirjaa. Siinä kuvailtiin erilaisia tunteita, kutakin yksitellen. Kun luin surusta kertovaa kappaletta, kyyneleet kohosivat silmiini. Tunne oli kirjassa elävästi kuvattu ja meni heti ihon alle.

Aloin pohtia omaa suhdettani suruun. Lähestyin aihetta arastellen, aivan kuin pelkäisin, että jos menen lähemmäksi, se saapuu elämääni ja satuttaa. Mikä tuntuu surulliselle? Mikä saa minut surulliseksi? Mikä olisi surullisinta, mitä voisi tapahtua?

Tiesin heti vastauksen: erään läheiseni kuolema.

Surullinen nainen pimeässä piilottaa käsillä kasvojaan

Ajatus tämän ihmisen kuolemasta alkoi viime vuonna pulpahdella mieleeni. Se saapui usein ihan yhtäkkiä, ilmestyi kuin tyhjästä, mukanaan pelon sävyttämä tunnetila.

Toistuva ajatus alkoi ahdistaa minua, sillä tiedän ja olen kokenut ajatuksen voiman. Pelkään manifestoivani hänen kuolemansa. Jos se nyt tapahtuu, pelkään, että tulen syyttämään siitä itseäni.

Toisaalta olen monesti pohtinut, ovatko toteutuneet ajatukset manifestointia vai sittenkin ennakkoaavistuksia tulevasta. Sekin on pelottava ajatus. En halua, että se tapahtuu. Tai totta kai se joskus tulee tapahtumaan, mutta jos nyt ei vielä, ei ennen aikojaan.

Mustavalkoinen kuva käsi kädessä

Olen kysellyt itseltäni, miksi juuri tämä ajatus aina vain palasi mieleeni. Miksi pelkään juuri tätä? Mitä itse asiassa pelkään? Olen ajatellut, että taustalla täytyy olla hylätyksi tulemisen pelkoa,  menettämisen pelkoa tai yksin jäämisen pelkoa.

Nyt yhtäkkiä ymmärsin: se on surun pelkoa.

Pelkään surun voimaa, surun syvää sisäänpäin käpertävää kipua, sitä sietämättömän tuskan pauhua.

Miksi surua pelkää?

Aloin pohtia lapsuuttani. En oikein muista, miten surullisuus otettiin vastaan lapsuudessani. Mieleeni tuli vain muutamia asioita, jotka tekivät minut silloin surulliseksi.

Välillä oli ainakin kauhea ikävä parasta ystävääni, joka asui toisessa kaupungissa. Itkin kovasti, kun oli palattu kotiin kyläreissulta. Kyllä minua silloin luultavasti lohdutettiin.

Seinäpiirros lapsesta jonka sydämenmuotoinen ilmapallo on karannut

Lapset saattavat joskus olla surullisia asioista, joita aikuiset eivät ymmärrä surullisiksi. Silloin lapsi ei välttämättä saa tarvitsemaansa lohtua. Lapsi ei koe tulleensa ymmärretyksi tai tunteitaan oikeutetuksi.

Usein lapsia yritetään piristää, kun heitä itkettää.

Tämä hyväntahtoinen ele saattaa kuitenkin aiheuttaa hankaluuksia. Jos lapsen huomio pyritään siirtämään muualle, pyydetään lopettaa itkeminen tai annetaan karkkia lohdukkeeksi, lapsi kokee, ettei hän saisi olla surullinen. Että siinä on jotain väärää, kiellettyä.

Jos itsensä kokee huonoksi tai epänormaaliksi surressaan, surua lähtee myöhemmin helposti piilottamaan tai patoamaan sisälleen.

Naisen kasvoja peittää musta harso

Asia, mikä itkettää minua vieläkin, on mummuni kuolema minun ollessa viisivuotias. Se, että tämä itkettää minua edelleen, on vihje siitä, etten ole käynyt surua läpi. En ehkä osannut aikanaan ilmaista suruani. En ehkä saanut suruuni tarpeeksi lohdutusta. Äitinsä menettäminen oli isälleni iso juttu ja ehkä minusta tuntui, että se oli hänen surunsa. Ei minun.

Silti, minä menetin tärkeän ihmisen. Menetin ihmisen, jonka kanssa minulla oli läheiset välit syntymästäni asti. Ihmisen, joka piti minua sylissä, käveli kanssani käsi kädessä, otti minut tosissaan ja rakasti minua koko sydämestään. Ihmisen, joka ilahtui aina nähdessään minut ja joka tuli auton ikkunan viereen vilkuttamaan, kun lähdimme kotiinpäin.

vanha nainen kävelee lapsen kanssa käsi kädessä
Minä ja mummu

Muistan elävästi hetken, kun kuulin mummun kuolemasta. Isä ajoi autolla pihaan ja hyppelehdin iloissani hänen luokseen. ”Mummu on kuollut”, isä sanoi ja meni kotiovesta sisään. Minä jatkoin liikettä vielä kulman taakse, jossa pysähdyin tuijottamaan ymmälläni kevätnurmea.

En muista, mitä sen jälkeen tapahtui. Miltä minusta on tuntunut seuraavien päivien aikana? Olenko itkenyt? Onko minua lohdutettu? Onko minulle selitetty, että mummu on nyt taivaassa ja vielä me siellä tapaamme? Sainko olla surullinen?

Tanssipukuinen tyttö veden alla

Perheessäni ei ollut tapana puhua tunteista. Niitä ei juuri edes ilmaistu. Rauhaa rakastavina ihmisinä vanhempani ovat pitäneet ikävät tunteet suurilta osin piilossa, ainakin lapsiltaan. En ole koskaan nähnyt vanhempieni edes riitelevän kunnolla. En ole siis tainnut saanut kunnon mallia siitä, kuinka tunteita ilmaistaan.

Opin kätkemään tunteeni.

Pienenä myös ihmettelin tunteideni voimakkuutta. Ne tuntuivat välillä syövän minut elävältä. Ehkä ne tuntuivat liian suurilta, koska ne eivät tulleet täysin ilmaistuksi. Toisaalta taidan olla erityisherkkä luonnostani ja olisin tarvinnut erityistä tukea valtavien tunteideni käsittelyyn.

Aloin pelätä surua. Minusta tuntui, etten kestäisi sitä.

Hukkuvan käsi veden pinnalla

Olen turruttanut, padonnut ja yrittänyt hallita niitä kaikkein vahvimpia, syvimpiä tunteitani ja kieltänyt itseltäni surun.

Esimerkiksi erojen aikaan, sydämeni särkyessä, en ole antanut itselleni lupaa surra.

Suru tarkoittaisi myöntämistä, että olen tyhmänä luottanut toiseen, joka on pettänyt luottamukseni. Suru olisi myöntämistä, että olen rakastanut ihmistä, joka ei sitten tainnutkaan rakastaa minua tarpeeksi. Suru olisi myöntämistä, että olen heikko ja haavoittuvainen. Suru tarkoittaisi, että myönnän omat virheeni. Surun myöntäminen söisi ylpeyteni. Suru saattaisi niellä minut kokonaan.

Alaston nainen käpertyneenä pimeydessä

Ei siis ihme, että sen sijaan minut valtasi ahdistus, tuo viheliäinen vieras, joka tuntuu epämääräisen inhottavalle, kuristavalle, sydäntä puristavalle ja jolle ei ehkä aina löydy suoraa syytä ja selitystä, selvää kohdetta. Ahdistus tuli, jotta minun ei tarvitsisi tuntea surua.

Ahdistus jäi minulla niin pahasti päälle, että sain masennusdiagnoosin. Masennuin, koska en antanut itseni itkeä surua pois, en antanut itseni käpertyä suremaan menetyksiäni, vaan heitin pään väkisin pystyyn näyttääkseni, että minuahan ei ole särjetty. Masennus tuli, jotta pysähtyisin suremaan, enkä siltikään suostunut sitä tekemään. Tie ulos masennuksesta oli pitkä, mutta onneksi jo kuljettu.

Kieltäydyin masentumasta enää koskaan. Ja sitten kieltäydyin myös tuntemasta ahdistusta.

Surullinen nainen pitää paperihymyä suunsa edessä

Uskon, että kieltämäni suru ja sitä peittämään saapunut toissijainen tunne, ahdistus, ovat saaneet useita eri olomuotoja sitä mukaa, kun olen niitä yrittänyt vältellä. Yliajattelua ja lamaantumista. Riippuvuuksia. Ihottumaa. Onnellisuuskuplan, joka alkuhuuman jälkeen tietysti puhkesi. Sosiaalisia pelkoja, eristäytymistä. Pakenemista maailman tuuliin. Oman itsen välttelyä keinolla millä hyvänsä.

Kaikki oireilut ovat helpottuneet sitä mukaa, kun olen oppinut olemaan itselleni läsnä. Olen pikkuhiljaa oppinut sallimaan tunteeni. Kun ahdistus, masennus, viha tai muu tunne nousee, annan sen tulla. Annan sen tuntua. Niin ne aina myös haihtuvat.

Nyt niiden alta sitten paljastui kauan piilossa ollut suru.

Itkevä nainen

Se, että viimein näen tämän, helpottaa minua suuresti. Voin nyt palata mielessäni tilanteisiin, joissa minun olisi kuulunut surra, ja toivottaa surun tervetulleeksi. Ehkä pidän vielä oikean surupäivän käyden läpi tapahtumia, jotka ovat aiheuttaneet minussa surua. Annan tunteen tulla ja olla, istun sen kanssa, läsnä omalle surulleni.

Nyt voin sanoa surulle, että tule vain. Saat tulla. Nyt kun viimein näen, kuinka olen paennut surua, voin kääntyä sen puoleen ja antaa sen tulla esiin. Voin antaa itselleni sen lohdun, jota en saanut, kun olisin sitä tarvinnut. Voin antaa itselleni sen lohdun, jota en suostunut muilta pyytämään. Voin myöntää, että olen haavoittuvainen. Olen ihminen, jolla on myös surun tunteita. Juuri niin kuin elämään kuuluu.

Ihminen avaamassa pientä puista arkkuaa

Voin viimein myöntää, että kun elämässä menettää jotain tärkeää, siitä tulee surulliseksi. Se on asiaankuuluva reaktio. Minä saan olla surullinen, kun olen menettänyt jotain itselleni tärkeää. Siinä ei ole mitään hävettävää, pahaa tai vaarallista. Se on täysin luonnollista, täysin sallittua. Eikä siihen huku.

Voin lakata pelkäämästä ajatuksiani.

Suru tulee, kun sen kuuluu tulla. Silloin, kun sitä tarvitsee. Se puhdistaa. Se pitää sylissä. Eikä se ole ikuista, vaikka se siltä tuntuukin surun hetkellä. Itku loppuu joskus.

Annan sen tulla.

Vaaleanpunaisia ruusuja

Lisää kirjoittajalta Ihmisnainen / Sanna Poikelus

Hyvinvoinnin taajuuksilla

Istun kahvilassa itsekseni ja nautin sekä ihanasta tummapaahtoisesta kahvista että helmikuisesta auringosta,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.