Lentoon lähdössä

 

Viime lauantai oli aurinkoinen ja lämmin päivä. Olimme ulkoilleet lähes koko päivän ja illemmasta olin kävelemässä lasten ja heidän kaverinsa kanssa pihamme leikkipaikasta takaovellemme, josta pääsee myös sisälle. Matkalla huomasimme kovalla asfaltilla makaavan linnunpoikasen, joka pysyi liikkumatta paikallaan. Voi ei. Onko se kuollut? Ei. Haavoittunut? En oikein osannut toimia siinä hetkessä. Linnun tappaminen tuntui mahdottomalta, samoin sen jättäminen (mahdollisesti) kärsimään. Päätimme mennä kysymään neuvoa naapurissa asuvalta naiselta, mutta hän ei sanonut juuta tai jaata asialle. Tunsin sydämessäni piston, jos vain jättäisimme linnun sinne kärsimään. Sanoin lapsille, että palataan pelipaikalle. Otin mukaani lasten lapion, jos ainakin siirrettäisiin lintu suojaisempaan paikkaan nurmikolle. 

Lintu tuntui lämpimältä, jopa kuumalta, kun olin ottamassa sitä käteeni ja siirtämässä lapioon. Yhtäkkiä tapahtui lähestulkoon ihme. Linnunpoikanen räpisytti siipiään ja lähti lentoon. Se lensi ylhäälle ikkunalaudalle ja jäi sinne. Me kaikki olimme yhtäkkiä helpottuneita, iloisia. Tuntui, että tein oikein, kun palasin linnun luokse – vaikka se olisikin ehkä itse selvinnyt. Tuntui, että tein oikein näyttäessäni esimerkkiä lapsille siitä, että tämä lintu, kuin mikä tahansa muu eläin on tärkeä. 

Picture

Täysin samaan aikaan toisaallaMieheni vietti omaa viikonloppua Helsingissä. Hän oli menossa ottamaan aurinkoa erääseen rantapaikkaan ja huomasi erään seinustan vieressä paikallaan olevan linnun. Voi ei, hän ajatteli – onko se lentänyt tuota seinää päin? Pitääkö minun tappaa se? En ole koskaan tappanut muuta kuin hyttysen.

Hän katseli millä hän voisi päästää linnun kärsimyksistään. Hänellä ei ollut mitään terävää – pitäisikö vain niksauttaa sen pää. Kamala ajatus. Juuri kun hän oli ottamassa linnusta kiinni, se lähtikin siipiään räpsyttäen lentoon. Huh, helpotus. Vapaus.

Tällä kertaa ei tarvinnut onneksi tappaa. Kuitenkin, se ajatusprosessi, minkä mieheni teki, oli tärkeää. Hän oli valmis tekemään “miehen teon”, vaikka se olisikin ollut epämukavaa.

En oikeastaan tiedä, mikä tämän tarinan pointti on. Me molemmat kohtasimme oman voimamme samaan aikaan – täysin eri kaupungeissa, toisistamme tietämättä. Itse halusin pelastaa linnun ja suojella elämää, feminiinistä voimaa. En ollut valmis tappamaan, mutta tekemään parhaani elämän edistämisessä niillä resursseilla, mitä minulla oli. Mieheni oli sen sijaan valmis jopa tappamaan. Ottamaan maskuliinisen voimakeskuksensa käyttöön suuremman hyvän vuoksi.

Meidän suhteemme missio on alusta asti ollut hyvin vahvasti elämän suojeleminen ja ylläpitäminen. Tunteiden, ihmisyyden ja lapsuuden arvostaminen. Rakkaus. Niin kehollisen, henkisen kuin emotionaalisen hyvinvoinnin vaaliminen. Muiden auttaminen. 

Yhtä lailla kuin vanhojen illuusioiden rikkominen. Perinteiden poksauttaminen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen. Eläminen uudistaen. Kokemuksista ja haasteista oppiminen. Kasvaminen aina vain uusille tasoille. Epävarmuuden ja epämukavuuden sietäminen kasvun vuoksi. Pelkojen löytäminen, ja rakkauden valitseminen aina uudelleen. 

Tämänhetkinen kysymys kuuluu: lähteekö meidän suhteemme enää uuteen lentoon? Jaksaako se? Saako se tuulta siipiensä alle?

Sillä nyt olemme pisteessä, jossa emme tiedä, onko suhteellamme enää tulevaisuutta. Vaikka kuinka olemme kohdanneet tilanteita, saaneet kasvaa, uudistua, voimistua niin nyt olemme jonkun tien päässä, jolla kulkeminen ei enää toimi. Olemme kaksi itsenäistä, vahvaa (ja herkkää) ihmistä. Emme sinällään tarvitse toisiamme. Kyse on nyt siitä, haluammeko silti olla yhdessä? Kuuluuko meidän olla yhdessä – vielä. Voimmeko oppia ja kasvaa toisiltamme?

Meidän tulee löytää uusi tie. Ihan uusi. Joka tapauksessa nousemme lentoon. Nousemmeko yksin vai yhdessä – se jää nähtäväksi <3

Picture

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Entä, jos eron tarkoitus onkin transformoida sinut?

Ehkä hassua, kun kirjoitan tästä asiasta niin nopeasti oman eroni jälkeen. Mutta...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Hämmentävää. Aiempien kirjoitusten perusteella ei ole tullut sellaista käsitystä, että olisitte eron partaalla. Etkö ole ollut rehellinen itsellesi vai lukijoille?
    Jos ero on vain ajan kysymys (“kuuluuko meidän olla yhdessä – vielä”) niin mitä sitä siirtämään.

    • Hei Sanna. Kiitos kommentistasi. Olen tekemässä juuri uutta tekstiä, tilanteet kun tuppaa muuttua. Halusin tällä tekstillä tuoda esiin sitä, että vaikka kuinka on oppeja, ymmärrystä tms. niin heikkoja hetkiä voi olla. Ja ne voi tuntua välillä ylitsepääsemättömiltä. Meillä on ollut enimmäkseen todella vakaa suhde, vaikka haasteita on ollut. Ja olemme oppineet ihan älyttömästi. Vasta viime kuukausina olemme saaneet mukaan todellista vastavoimaa, joka on pitkästä aikaa haastanut sitä, pystymmekö vielä olemaan ja kehittymään tässä. Nyt tuntuu, että olemme pääsemässä tämänkin haasteen yli. Toki tulevasta ei ikinä tiedä. Toivottavasti tämä kuitenkin avasi jotain – ja tosiana seuraavassa tekstissä tulee päivitystä. Myös Naiseuden voima -yhteisössä olen jakanut enemmän details asiasta, jos olet siellä <3

      • Jos suhde antaa enemmän kuin ottaa, toivo ei ole menetetty!
        Minua vähän tympäisee aina, jos ihmiset rakentavat elämästään tarinaa ja selittelevät sitä esim. “meidän välisemme karma on nyt sovitettu ja olemme kiitollisia kaikesta ja jatkamme erillään” tai “olemme jo oppineet toisiltamme sen mitä voimme”. New age -henkistä bullshittiä.
        Luin jo uusimman postauksesi. Minusta esimerkkejä toimivasta parisuhteesta (nimitetään sitä sitten vaikka kolmannen tason suhteeksi) ei tarvitse löytää ulkopuoleltaan uskoakseen sellaisen mahdollisuuteen, jos sisäinen ohjaus toimii.
        Rakkaudellista läsnäoloa teille! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.