Lenkillä hautausmaalla

Saimme laatuaikaa mieheni kanssa yllättäen muutaman yön, kun Tampereella juhlissa käymässä ollut mieheni äiti, alias mamma nappasi Jere-poikamme sunnuntaina Porin suunnille. Aluksi oli puhe, että hän olisi siellä muutaman yön, mutta illalla poika laittoi jo mamman luurista puheviestiä, että on siellä kuulemma ”ainakin sata yötä”. Jerellä on vahva yhteys etenkin mamman ja oman isäni eli papan kanssa ja tekee niin hyvää kaikille, kun he saavat viettää aikaa yhdessä säännöllisesti.

Pienen pojan hoitoon antaminen varsinkin eri kaupunkiin ja useaksi yöksi ei tietenkään mene tuosta vain tunnetasolla. Haikeus ja ikävä on kuitenkin hetkellistä ja kohta ymmärtää, että tämä on kaikille oikein. Se on aina yhtä uskomatonta, millainen vapaus päivään tulee, kun ei ole muuta, kuin oma itse josta huolehtia. Saa tehdä asioita kiireettömästi; voi mennä lenkille vaikka vasta illalla, jos päivällä ei huvita. Ruokaa voi alkaa miettiä vasta, kun sitä alkaa itselleen ja puolisolle tekemään. Voi tehdä illalla mitä lystää eikä tarvitse käyttää paria tuntia lasten iltatoimiin ja nukutukseen. Voi tehdä oikesti mitä huvittaa. 

Älä käsitä väärin. Aika ja arki lapsen kanssa on täydellistä myös. Siitä tulee täydellistä silloin, kun elämän osa-alueet ovat tasapainossa. Kun äiti ja isä saa aikaa latautua, yksin ja yhdessä, on myös paljon enemmän annettavaa lapselle. Ja polariteetti tekee hyvää ihmisten kanssa, joiden kanssa jakaa säännöllisesti arkea. 

Olemme käyneet kolmena perättäisenä iltana kävelyllä mieheni kanssa. En muistanut, että kävimme suhteen alkuaikoina lähes joka päivä kävelyllä yhdessä. Nyt mieleeni on palautunut sen terapeuttinen vaikutus (varsinkin naiselle). Siinähän tulee triplahyöty verrattuna siihen, että viettäisi aikaa kotona. 1. Saa liikuntaa ja happea 2. Saa viettää aikaa yhdessä 3. Saa puhua ja purkaa rauhassa tunteita. Ja kun keho on liikkeessä, meillä on enemmän happea ja energia liikkuu vapaammin. Uskon, että jos pariskunta pääsisi säännöllisesti lenkille yhdessä, ei kotona riideltäisi läheskään niin paljon. On niin eri asia puhua ja riidellä tutussa kotiympäristössä, kun keho ja ovat tunteet staattisessa tilassa. Suosittelenkin säännöllistä paikan vaihtoa tunteiden purkamiselle!

Eilen päädyimme kävelemään pitkän lenkin suurella Kalevankankaan hautausmaalla. Katselimme hautoja, kävimme sukuhaudallani ja päädyimme lopulta sodassa menehtyneiden haudoille eli sankarihaudoille. Mietimme ajan kulua. Kun olimme pieniä, sota tuntui kaukaiselta. Nyt se tuntuu taas läheiseltä. Ajan kulu on muuttanut merkitystä, mitä enemmän aikuistuu. Samalla tuntee voimakkaammin sympatiaa sodassa olleille ja sodassa läheisensä menettäneille. Kun on oma lapsi, elämässä on paljon enemmän menetettävää. Monet sodassa menehtyneet olivat 20-30 -vuotiaita poikia. Jos olisimme eläneet tuolloin, tämä kohtalo olisi voinut koskettaa meidän perhettä. Nyt ymmärtää sen, että itsellä on suuri vastuu elämästä, vaikka loppupeleissä emme voikaan kaikkeen vaikuttaa. 

Picture

Kuvassa sankarihaudat Kalevankankaalla. Kuvan lähde.
Laskimme, että viimeisen Suomea koskettaneen sodan päättymisestä meidän syntymään on nyt suunnilleen sama aika, kuin meidän syntymästä tähän päivään. Silloin, kun koulussa pänttäsi sota-ajan tapahtumia ja päivämääriä, ne tuntuivat olevan jossain hyvin kaukana. Perspektiivi elämään muuttuu, mitä enemmän ikää ja vastuuta tulee. Ja mitä sotatraumoihin tulee, niistä on myös lyhyt aika. Ne olivat ja ovat olleet varmasti edelleen monta vuosikymmentä käsittelemättä ihmisten sisällä epämääräisinä ja levottomina tuntemuksina, joita ei ole osattu ymmärtää. Sen vuoksi on ollut helpompi korostaa elämän pinnallisia asioita / tunteita tai paeta syvempiä tunteita esimerkiksi viinaan. 

Meidän aikana ihmisillä on mahdollista vapautua tästä sukupolvilta toisille jatkuneesta tunteiden tukahduttamisen ja puhumattomuuden kierteestä. Tarvitaan ”tunnetyöskentelyä”; sitä, että  kehossa piileviä tunteita opitaan vapauttamaan eli tuntemaan ja ymmärtämään niitä uudelta tietoisuuden tasolta. Jos emme vapauta tunteita, olemme tunteidemme vankeja, emmekä pääse elämässä eteenpäin. Koska se, mitä tunnemme määrittää sen, miten toimimme elämässä eri asioiden suhteen. 

Tunnetyöskentelyyn on monia tapoja, mutta uskon että siinä tarvitaan ainakin tietoa/ymmärrystä aihepiiristä, pysähtymistä ja hiljentymistä oman itsen ja kehon äärelle sekä toisia ihmiä, jotka auttavat nostamaan valoon sen, mikä on mahdollista nousta. Kun pääsemme vaihe vaiheelta vapauttamaan piilevät tuntemme, oma itsemme alkaa nousta esiin kaikkien opittujen mallien ja pelkojen takaa. Tällöin elämä muuttuu vapaammaksi ja helpommaksi. Voimme lopulta tuntea syvää kiitollisuutta menneisyydestämme; kaikista elämämme ihmisistä, kokemuksista sekä tietenkin ihmisistä, jotka ovat eläneet ennen meitä ja rakentaneet meille maaperän, jossa elää juuri nyt. 

<3: Heidi

Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2

Entä, jos eron tarkoitus onkin transformoida sinut?

Ehkä hassua, kun kirjoitan tästä asiasta niin nopeasti oman eroni jälkeen. Mutta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.