Kuolin ja heräsin

Vuosi sitten minä istuin sademetsässä ayahuascaiseen oksennusämpäriini tuijotellen. Käärmeet ja paholaiset katsoivat minua vuorotellen takaisin. Nukuin palmunlehdistä rakennetussa majassa ja joka ilta pieni vanha shamaaninainen tuli mökkiini polttelemaan piippuaan ja sylkemään majan nurkkaan ajaakseen pahat henget pois. Viidakon suojissa säilynyt ikiaikainen viisaus muutti koko maailmani. Shamaanit ja lääkekasvit avasivat mieleni tavalla, josta en ikinä ollut edes uneksinut. He eivät kommunikoineet kanssani sanoin vaan hienovaraisesti energeettisellä tasolla, tietäen että he eivät olleet parantamassa minua vaan muistuttamassa minua siitä kuinka parantaa itse itseni. Seremonioissa he lauloivat suoraan sielulleni ja kun minäkin vähä vähältä aloin oppia ohittamaan mielen tason, aloin muistaa. Fyysisellä tasolla ayahuasca ja muut lääkekasvit avasivat minua koodeineen ja puhdistivat minusta vanhaa kuonaa, joka himmensi todellisuuttani. Oksensin, syljin, itkin, haukottelin, nauroin ja hikkasin kun kehoni päästi ulos kuormittavaa energiaa. Pelkäsin, kuolin ja löysin toivon alitajuntani synkimmistä syövereistä.
Ymmärsin, että minä en tiedä tästä maailmasta yhtään mitään. Että minulla on länsimaiset aivot ja länsimainen mieli, joka kyllä luulee ymmärtävänsä kaiken ja tietävänsä miltä maailma näyttää. Harhakuvaa. Shamaanit lauloivat minulle lempeästi, kohtelivat rakkaudella kuin pientä lasta joka vasta oppii hahmottamaan maailmaa, kun minä kohtasin tuomitsevan mieleni ja länsimaisen kaikkitietävän ylpeyteni. Makasin maassa kykenemättä liikahtamaankaan egoni halutessa vajota häpeästä ja he vain jatkoivat lauluaan, pehmeästi herättäen minua omaan unohdettuun tietooni, siihen kuka minä todella olen. En egoni, en identiteettini, en uskomukseni enkä tuomitsevuuteni. He lauloivat niin kauan, että voitin häpeäni ja nousin istumaan, kohtasin nöyränä kasvoista kasvoihin nämä suuret sielut ymmärtäen ja kunnioittaen sitä millaisia avaimia he kantoivat sisällään ja kuinka vähän minä itse tiesinkään. Olin aina luullut näkeväni maailman, mutta silmäni olivat suljetut.

Sain lahjan. Heräsin matrixista. Muistin. Ihmelääkkeitä ei kuitenkaan ole olemassa, ei edes sademetsässä. Hetken olin vapaa kaikista ohjelmoinneistani, mutta yksi kerrallaan ne palasivat takaisin minun matkustaessani yhä kauemmas viidakosta. Ymmärsin, että kaikki työ on silti tehtävä, oikotietä ei ole. Me olemme täällä kulkeaksemme matkan, emme saapuaksemme kotiin ennen aikojamme. Ja se on hyvä niin. Nämä äiti maan lääkkeet herättivät kuitenkin omat uinuvat koodini ja ikiaikaisen tietoni ja siksi tiedän etten voi enää kulkea harhaan. Vaikka tie on kivikkoinen, mutkikas ja usein ylämäkeä, tiedän silti tarkkaan minne olen menossa.

Lisää kirjoittajalta Aamunkoi/ Saana K.

Kun ”minä” katoaa

Henkisen matkan lopullinen päämäärä on herätä täyteen tietoisuuteen siitä, kuka todella olemme....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.